Unelma toteutui: Kotini on siirtolapuutarhamökki

Tuntuu kaukaiselta ajatukselta, että vielä kolme kuukautta sitten asuin kauniissa pitsihuvilakodissa, joka oli jo yli vuoden päivät tuntunut vain talolta. Jaoin kodin neliöt ja pihan merenrantatontin ihmisten kanssa, vaikka tarpeeni oli oma tila. Halusin muutosta ja tarvitsin sitä, en silti ollut osannut päästää irti. En tiennyt, minne mennä.

Asioilla on tapana järjestyä ja joku muu päätti puolestani. Koronakevään vaikeimpana hetkenä puhelimeeni piippasi kirsikkana epävarmuuskakun päälle viesti, joka kertoi talon myynnistä. Aika oli tullut, enää ei tarvinnut tehdä päätöstä itse.

blogiin

blogiin

Sain kuusi kuukautta armonaikaa, mutta pihamaan vallannut remontti sai minut haluamaan pois jo niin pian kuin mahdollista. Mutta, minne menisin? Mitä tekisin?

Unelma uudesta alkoi vahvistua. Tiesin kyllä, minkälaiset kodit ja talot saavat sydämeni hakkaamaan ja lämmön nousemaan sisimpääni. Kai sen jollain tasolla aina tietää: paikoista ja ihmisistä. Ne pienet kodit. Ne sellaiset mökkimäiset kodit, tropiikin bungalow-mökeistä Suomen mökkeihin ja siirtolapuutarhamökkeihin. Olenhan aiheesta jo vuosia sitten raapustanut tännekin, maailma vain toi väliin muunlaisia vaiheita. Lue vaikka juttuni vuodelta 2013.

Unelma uudesta alkoi vahvistua. Tiesin kyllä, minkälaiset kodit ja talot saavat sydämeni hakkaamaan ja lämmön nousemaan sisimpääni. Kai sen jollain tasolla aina tietää: paikoista ja ihmisistä.

Mieleeni muistui kaikki ne ihanat paikat, joissa olen matkoillani majoittunut. Kaikki ne kodilta tuntuneet mökkeröiset. Kaikkia yhdistää tietynlainen aitous, kosketeltava suloisuus. Muistin myös Kööpenhaminan Christianian. Oi, ihana Christiania. Muistin kauniin kohtaamisen ja muistin muusikoiden treenikämpän pihalla tönöttävän, vihreän mökin. Sen, jossa oli ruutuikkunat ja joka lumosi herttaisuudellaan. Muistin ajatelleeni, että senkaltainen voisi joku päivä olla kotini. Muistin toivoneeni.

blogiin

blogiin

Aikaa oli kuusi kuukautta, talo oli myyty. Piti toimia. Muistelin tuota vihreää mökkiä ja se ajatuksissani julkaisin moneen sosiaalisen median kanavaan tiedon kaipuustani, kotikaipuustani ja myös kodin tarpeestani. Referenssikuvaksi pistin kuvan vihreästä mökistä ja vaikka olinkin toiveikas, unelmakotini puitteet tuntuivat aika epärealistisilta. Eihän Suomessa juurikaan kukaan asu pienissä kodeissa. Ehkä joku mökki voisi olla vapaana, mutta miten ihmeessä pääsisin Helsingin keskustaan töihin jostain metsästä? Ehkä minua jopa pelottaisi siellä, yksin metsässä. Ehkä sellaisen kaukaisen mökin aika ei ole vielä, mutta minkäs sitten. Mieli palasi vihreään mini-kotiin. Samalla niihin upeisiin ihmisiin ja siihen hetkeen Kööpenhaminassa, kun tajusin myös, että minun kuuluisi erota silloisesta suhteestani. Suhteesta, joka ei tuonut iloa. Nuo ihmiset muistuttivat minua siitä – ilosta, samoin kuin kepeydestä. Silti en silloinkaan osannut päästää lopullisesti irti, en vaikka liekki oli sammunut jo kauan sitten.

Koska maailmalla on tapansa toimia ja koska toiveisiin sekä haluihin usein vastataan, tavalla tai toisella, sain Instagramissa vastauksena kuvaani viestin tutulta ihmiseltä. Hän vinkkasi asuinalueesta, jossa on aivan vihreän mökin näköisiä taloja. Hän kertoi tuttunsa asuvan siellä ja selvitti minulle, että yleensä mökit vaihtavat asukkiaan puskaradion kautta. Hän kertoi, että kenties joitakin niistä vuokrataan Airbnb:ssä ja vinkkasi, että ehkä kannattaa vuokrata alkuun joku niistä sitä kautta. Voi elämä. Ei tuntunut kovinkaan todennäköiseltä, että tätä reittiä löytäisin itselleni uuden kodin, vielä tiukan aikataulun alla.

blogiin

blogiin

Muistan istuneeni Vartiosaaressa, silloisella suosikkisaarellani, ja piirtäneeni mieltä rauhoittaakseni mandalaa. Viereeni tepasteli valkoinen kissa. Pian sain myös sähköpostin taloa vuokraavalta naiselta, jota olin lähestynyt Airbnb:n kautta. Asia johti toiseen. Se valkoinen kissa taisi olla merkki jostain hyvästä, jostain uudesta. Silloin se ainakin tuntui juuri siltä. Ei mennyt kauaakaan, kun olin jo katsomassa silloisen vuokralaisen kanssa unelmieni siirtolapuutarhamökkiä, vieläpä julkisen liikenteen yhteyksien päässä työpaikaltani. Ihastuin heti, mutten uskaltanut innostua. Silloinen vuokralainen ei ollut henkilö, joka saattoi vuokrauksesta päättää. Silti toivoin. Toivoin niin paljon.

blogiin

blogiin

Askel askeleelta siirryin siis kohti uutta. Uusi mini-koti on vain minun paikkani. Tämä on paikka, jossa haluan taas saada yhteyden itseeni.

Toiveeni kuultiin ja pian olin kirjoittanut vuokrasopimuksen uuteen kotiini, jonne pääsin muuttamaan jo ennen juhannusta. Juhannukseksi uuteen kotiin. Jätin taakseni kaiken entisen ja lähtö tehtiin helpoksi. Taakse jäi talo, jonka seinien sisällä olin itkenyt liian monet itkut ja jonka seinien sisällä olin pitänyt liian monet raivonpuuskat. Tuo talo pisti kohtaamaan kaiken, aivan kaiken. Viimeisenä hetkenä pihamaa oli jopa paikka kohdata aivan sattumalta ihminen, joka oli toiminut valheellisesti ja satuttanut. Tai tuo hetki taisi enemmänkin olla hetki, jonka hän joutui kohtaamaan ja jonka seuraamukset hän sai kantaa.

Tutustu tästä Seikkailijattaren etukorttiin!

Askel askeleelta siirryin siis kohti uutta. Uusi mini-koti on vain minun paikkani. Tämä on paikka, jossa haluan taas saada yhteyden itseeni. Siihen seikkailijattareen, josta parhaimmillaan tykkään kovasti, mutta joka ei viime vuosina ole aina antanut aina aivan parastaan ja joka on liikaakin yrittänyt sopia muottiin. Tämä uusi ja tämänhetkinen muottini on vain minun muottini, sitä ei rajoita yksikään avopuoliso. Se on nyt nähty ja koettu, toisten siipien sitominen. Nyt pitää vain kaivella kaiken sen pölyn alta ne omat rajani, oma muottini. Löytää se versio minusta, joka on eniten kotonaan itsessään.

blogiin

blogiin

Oma koti, tämä on kullan kallis. Tämä on turvasatamani ja piilopaikkani, ainakin nyt. Minulla on piha, minulla on sauna, minulla on takka ja minulla on monta hyggeilyn tyyssijaa. Vieressä on metsä, lähellä urheilumahdollisuudet. Tämä on koti, joka tuntuu enemmän kodilta kuin mikään pitkiin aikoihin. Tämä on minunlaiseni koti, vaikkei aivan tyypillisin 38-vuotiaan aikuisen koti olekaan. Tämä on kuitenkin minun muottini ja tämä koti näyttää minulta; minulta ilman turhia kompromisseja.

Samaan aikaan joku minussa tietää, että maailma tulee vielä kutsumaan luokseen. Se kaukokaipuu on tunne, jota vastaan olen taistellut. Se on juurtumisen tarpeen muotti. Upeasta kodista huolimatta ja tällä hetkellä tästä yli kaiken nauttien tiedän kuitenkin, että juureni eivät ole sidottu paikkaan vaan tunteeseen – koti on lopulta paikka tai ihminen, jossa tai jonka seurassa saa olla oma itsensä. Ja ehkä omat juureni vain ovat vaihtelunhaluista sorttia.

Instagramiin olin näpytellyt 8.4.2020 seuraavan tekstin vihreän talon kera: “Heittelen ilmoille toiveita uudesta kodista, jota pääsisi laittamaan hyggeilyn tyyssijaksi. Joku tällainen vaikka, jonka löysin Kööpenhaminan tutkimusmatkallani. Voisin myös ottaa mukaani uuteen kotiini tutkimusmatkailuseurani eli ihmiset, jotka muistuttivat minua elämän tärkeistä asioista. No joo, ja olivat vain kaikin puolin hyvin viehättäviä ja upeita yksilöitä.✨ Mutta oikeasti, haluan ja tarvitsen uuden kodin ja olen hyvin valmis muuttamaan, ottamaan täyskäännöksen.”

Psst! Täällä lisää yksityiskohtia kodistani.

 

 

Navigate