Tarzaneita ja metsien miehiä

Olen käyttänyt sanaa Tarzan kuvailemaan päiväunieni miestä jo pidempään. Tarzan on sellainen saarimies tai luolamies. Sellainen karhuja ja alligaattoreita vastaan tarvittaessa taisteleva, Machete-veitsi takataskussaan kulkeva vahvarakenteinen veijari. Sellainen, joka päättää tehdä ja tekee. Sellainen itsevarma, mutta pröystäilemätön luonnonlapsi. Hiukset ovat luultavasti pitkät ja Tarzan pukeutuu kepeästi, luonnollisista materiaaleista tehtyihin vaatteisiin.

Tarzanin kansalaisuudella ei ole väliä, mutta yleensä ketterät Tarzanit löytyvät luonnon läheltä. He luultavasti kiipeilevät palmupuihin paljain jaloin poimaan kookoksia neitosille. Itseäni viehättävät kaikessa eksoottisuudessaan erityisesti juurikin viidakon miehet, vaikka realistisesti ajatellen tiedän elämän sellaisen Viidakon Ykän kanssa olevan mahdotonta; tulemme liian erilaisista maailmoista. En ole aivan tarpeeksi Jane, vain puolet minusta on. Toinen puoli on urbaani kaupunki-ihminen.

Eräs lähes täydellinen Tarzan löytyy elokuvasta Merelle, Alamar. Elokuva on hidastempoinen, mutta kaunis kuvaus ristiriidasta italialaisen naisen ja meksikolaisen miehen elämässä. Toinen on kotoisin kaupungista ja toinen luonnosta. Luonnossa elänyt ei osaa elää kaupungissa ja päinvastoin.

Elokuva kuvaa kauniisti isän ja pienen pojan elämää Meksikossa. Äiti on jäänyt Italiaan, isä ei osannut elää siellä. Poika oppii ensimmäistä kertaa elämässään viidakon lakeja ja yksinkertaista elämää. Isä on siellä, missä intiaanin sielu lepää. Ah, tuota parivaljakkoa katson ihaillen. Silti, en italialaisen naisen tavoin pystyisi elämään liian pitkää aikaa liian hitaasti ja liian yksinkertaisesti. Kaipaan kaupungin sykettä tasapainottamaan luonnon antamaa rauhaa.

Vaikka kuolaankin Merelle-elokuvan (ja varmasti myös tällä hetkellä teattereissa pyörivän Tarzan-elokuvan) viidakon miehien perässä, tiedostan liiat erot välillämme. Aina saa unelmoida ja fiilistellä, mutta ehkä tässä asiassa pidän jalat edes hiukan maan pinnalla kiinni.

Vaikka en Tarzania elämääni saanutkaan (ottanutkaan), olen löytänyt tähän hetkeen parhaimman metsien miehen, merten miehen. Edes hieman pohjoisempi versio viidakon Tarzanista on kaiketi minulle arjessa se oikeampi versio. Espanjalaiseni on luontoihminen henkeen ja vereen. Hänen sielunsa lepää merellä, kuunnellen aaltojen pauhua. Hän nauttii metsässä samoilusta, vain luonnossa hän on kotonaan. Hänen silmissään synttyvät tähdet, kun nuotiotulella kypsentyy hänen itse kalastamansa kala.

Pelkäsin hieman viedessäni tuon rauhaa rakastavan luontoihmisen suosikkikaupunkiini, Berliiniin, mutta Berliinistä hän tykkäsi. Sehän on juuri Berliinin ihmeellisyys; jopa luontoihmiset rakastavat tuota leppoisaa kaupunkia. Milloinkohan muuten itse menen sinne taas, ehkä olisi jo aika?

Eilen illalla ihmettelin elämää ja tajusin olevani kovin tyytyväinen. En ole päätynyt jakamaan päiviäni viidakon valtiaan kanssa, mutta keräilin metsässä sieniä ja mustikoita kalastavan metsien miehen kanssa. Tämä on oikein hyvä kombinaatio juuri nyt, tämä sopii minulle oikein hyvin. Voi olla, että sitten vaikka viiden kympin villityksessä (aika monen vuoden päästä siis) löydätte minut asuttamassa jotakin pientä viidakkokylää jossakin Amazonin liepeellä. Siellä ehkä asun puumajassa paljain käsin villisikoja vastaan taistelevan Viidakon Ykän kanssa. Juuri nyt Metsän Eukka on oikein hyvä vaihtoehto.

Onko täällä muita Tarzaneiden perään kuolaavia? Ilmianna itsesi!

Pssst! Pahoittelut miehet, yrittäkää ymmärtää. Vaihtakaa te vaikka Tarzanin tilalle nahkavaatteinen Jane ja lukekaa juttu huumorilla, pieni pilke silmäkulmassa.

 

3 Comments

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Navigate