Vielä äsken maailma oli toisenlainen

Pari viikkoa sitten Teneriffalta kotiin palattuani julistin Instagram-julkaisussani kaiken voivan muuttua aivan hetkessä katsoessani ulos ikkunasta ja kauhistellessani vaakatasossa lentävää räntää, johon edellisen päivän auringonpaiste oli vaihtunut. Tuolloin en voinut kuvitellakaan, kuinka oikeassa olin monella muullakin saralla. En, vaikka Teneriffalla oli yksi hotelli laitettu karanteeniin ja Pohjois-Italiasta kuului ikäviä uutisia. Kaikki oli muuttumassa, maailma ei tulisi enää olemaan samanlainen.

37-vuotias minä onkin sinkku reppureissaaja, joka asuu kommuunissa

Täytin eilen 37-vuotta. Luku tuntuu aivan hurjalta, enkä ole tainnut elämäni käänteissä pysyä sen luvun vaatimissa saavutuksissa mukana. Miten minä, joka matkustan maailmalla rinkka selässä, voin olla 37-vuotias? Eikö 37-vuotiaan pitäisi elää aivan toisella tavalla, vakaasti ja turvallisesti? Kun 25-vuotiaana mietin elämääni, kuvittelin olevani 37-vuotiaana aikuinen ja eläväni, kuten aikuiset ihmiset elävät. Kuvittelin olevani naimisissa ja kuvittelin olevani äiti ehkä kahdelle lapselle. Kuvittelin, että meidän perheellä on koira ja että me olemme sporttinen perhe, joka myös matkustelee. Kodin kuvittelin olevan…

Kunhan saa pään sekaisin

Lomaa on odotettu kuin kuuta nousevaa ja nyt se on viimein täällä. Nyt pitää nollata, nyt pitää saada pää tyhjennettyä ja mieli rentoutumaan. Siispä aamulla avataan olut, päivällä avataan olut, illalla vedetään vähän sieniä (nam nam, mushroom shakes) ja ehkä kaiken voisi vielä kruunata pienellä pössyttelyllä ja ehkä siihen sivuun vielä ämpäri vodkaa ja kokista. Aamulla on kamala olo, sitä pitää tasata avaamalla uusi olut. Ja ei kun uuteen nousuun. Tästä tämä taas lähtee. Ehkä tänään voisi vain chillailla ja…

sinkku

Vuosi sinkkuna – sain taas soolomatkailla, mutta mitäs nyt?

Yhtä nopeasti kuin uusi ihminen voi tulla omaan elämään, yhtä vähin äänin hän voi siitä myös poistua. Näin kävi omassa elämässäni. Siitä on nyt aika lailla päivälleen tasan vuosi, kun noin 2,5 vuotta kestänyt intensiivinen parisuhde edellisen seikkailukumppanini kanssa päättyi. Siitä, kun tunteiden vuoristorata, suhde espanjalaisen kanssa, päättyi. Suhde, joka pakotti peiliin katsomiseen ja sitä kautta paremmaksi ihmiseksi kasvamiseen. Suhde, joka oli alusta alkaen vaikea, mutta myös aivan alusta alkaen mahdollisti monen unelman toteutumisen. Melkein kolmessa vuodessa saimme toteuttaa molempien…

Isän kuolema.

Tuulen matkassa kaikki on hyvin

Herään jo ennen kellon pirinää. Linnut visertävät kilpaa toistensa kanssa, tervehtivät onnellisina aurinkoa. Näen ikkunastani sinisen taivaan, vihreän nurmen ja auringon säteiden valaiseman meren. Kevät, mikä ihana syy herätä tähän viikkoon − viikkoon, joka tulee olemaan vaikea.

Levottoman mielen syndroomasta

Sunnuntai, levoton olo ja poukkoileva mieli. En tiedä, johtuuko tämä melankolian ja levottomuuden piirileikki eilisistä juhlista vai onko tämä olotila tullut jäädäkseen, potkiakseen minua eteenpäin. Olen kirjoittanut kaukokaipuusta ja maailmannälästä. Olen kertonut suurista ja pienistä unelmista sekä niiden toteutumisesta ja toteuttamisesta. Jos jokin asia on blogissani pysynyt, myötä- ja vastatuulessa, on se ollut levottomuus ja levottomuuden siivittämä jatkuva kaipuu jonnekin. Se tunne on täällä taas, se on vahvempi kuin aikoihin. Se oli sisälläni, vaikka seurustelin. Se on sisälläni, kun olen…

Ainahan minun piti muuttaa – joko nyt?

Istuin matkani viimeisenä päivänä nicaragualaisessa paikallisbussissa, niin sanotussa chicken bussissa. Yhdysvalloista tuodun keltaisen koulubussin nahkajäljitelmäpenkillä istuessani tunsin syvää kiitollisuutta. Silmät melkein kostuivat, kun taustalla soi espanjankielinen versio Lambadasta, kun ihmiset juttelivat keskenään ja tekivät toisilleen tilaa täpötäydessä bussissa, kun pyysin nuoren pojan viereeni istumaan espanjaksi tehdäksemme tilaa vanhemmalle naiselle. Siinä tavallisessa hetkessä huomasin tuntevani syvää onnellisuutta ja samalla haikeutta, kun tajusin olevani taas matkalla kotiin, Suomeen. Suomi. En koskaan kuvitellut jääväni asumaan synnyinmaahani. Muualla olen parempi versio itsestäni. Älkää käsittäkö…

Eat, Pray, Love – Oman elämäni Elizabeth Gilbert

Aikamme suosikkikirja, omaa tietään etsivän amerikkalaisnaisen Eat, Pray, Love, on kuin kuvaus monen meistäkin elämästä. Myös omastani. Olen hän. Ostin kirjan jo vuosia sitten, aikana ennen siitä tehtyä elokuvaa ja sen suosiota. Halusin käydä katsomassa elokuvan yksin ja tippa tuli melkein linssiin, kun tunnistin itseni Julia Robertsin tähdittämästä elokuvasta. Olin monin osin kuin hän. Kuuntelin eilen nicaragualaisen kahvilan tiloissa, kun joukko amerikkalaisnaisia kiisteli, kuka on eniten hän eli kirjan Elizabeth. Kaikki tunnistivat itsensä, kaikki etsivät itseään. Kaikki olivat kenties eronneet…