Silloin, kun asuin hetken aikaa Kreikassa

Elämässä on jaksoja, joita ei ole juurikaan ikuistettu valokuviin. Niistä ei välttämättä ole edes suuren suuria muistikuvia, syystä tai toisesta. Ehkä aikaa on vain kulunut liikaa tai ehkä mieli haluaa pyyhkiä jotkut huonot tai epäolennaiset muistot hyvien ja tärkeiden elämänjanan tapahtumien alta pois. Yksi tällainen jakso elämässäni vie meidät Kreikkaan.

Tämä muisto ei ole hyvä tai huono. Silti tämä puolentoista kuukauden pätkä elämääni on osittain sumuinen. Aika saattaa selittää sen, tästä eloni käänteestä on kulunut jo yli kymmenen vuotta.

Osa tästä tarinasta saa päivänvalonsa vasta nyt. Tähän elämäni jaksoon ei kuulu ketään, joka liittäisi tämän muiston tähän hetkeen. Tämän kokemuksen olen kokenut yksin, noin 20-vuotiaana.

Kaikki alkoi Interreilillä, lukion ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Amsterdam, se söpö kreikkalainen nappisilmä ja sen belgialainen kaveri. He pyysivät minut ja ystäväni Brysseliin seuraavana päivänä. Me menimme, tietysti menimme.

Muistan sen tunteen, ne katseet. Muistan sen maasta poimitun kukan ja tunteen saatuani sen. Kiinnitin kukan päiväkirjani väliin. Tunneihminen kun olen, peruutin jo aiemmin sovitun kesätyön Italian Riminillä ja vaihdoin suunnitelmat lennosta. Minua odotti nappisilmäinen skeittaripoika, hän vei voiton baarityöltä saapasmaassa.

Lensin Ateenaan. Minulla oli vain menolippu. Olin virallisesti tuntenut tuon pojan alle vuorokauden, sen lisäksi soittelimme muutamat puhelut. Kreikkalaiseen tapaan hän jo tunnusti rakkauttaan ennen kuin edes tunsimme, puhelimen välityksellä. Kulttuurieroja, kulttuurieroja.

Odottelin jännityksellä Ateenan lentokentällä. Entäs, jos hän ei tulekaan? Hän saapui. Hän oli kurvaillut kentälle keltaisella kuplavolkkarillaan. Auton ikkunoissa oli tarroja. Istuin kupla-auton etupenkillä, käytännössä aivan tuntemattoman ihmisen kanssa. Jännitti. Mihin olin oikein ryhtynyt? Halusin selvittää rakkaustarinamme mahdollisuudet, idealisti kun olen. Sitä olen kai aina ollut. Siksi olin Kreikassa.

Kupla kurvaili Ateenan seudulle, reilun tunnin matkan päähän Kreikan pääkaupungista ja paikkaan nimeltä Rafina. Ajoimme omakotitalon pihaan. Talossa oli kolme kerrosta. Seuraavien puolentoista kuukauden aikana vietin paljon aikaa tuossa talossa, jonka alakerrassa asui pojan äiti. Välikerros oli jäänyt kreikkalaiseen tapaan rahapulan takia rakentamatta, yläkerrassa oli meidän kotimme. Näkymä parvekkeelta oli merelle asti.

Tuo pieni jakso elämää Kreikassa oli erikoinen. Kreikkalainen kävi töissä lähes päivittäin, omassa skeittikaupassaan. Vietin paljon aikaa talossa, yksin. Otin aurinkoa parvekkeella, paahduin helteessä, virkistin oloani monta kertaa päivässä suihkulla. Odottelin ja odottelin. Olin täysin riippuvainen toisten ihmisten aikatauluista.

Talosta en voinut lähteä kävellen minnekään ulkona räyhäävien, reviiritietoisten kulkukoirien takia. Ainoa tapa päästä jonnekin oli autolla. Välillä lainasin autoa, oli pakko opetella ajamaan kreikkalaisessa liikenteessä. En vain halunnut ola jatkuvasti jumissa.

Kreikkalaisen työpäivän jälkeen siirryimme usein rannalle. Rannalla opin juomaan kahvia, ihanaa kreikkalaista frappe-kahvia. Ostin sen aina rantabaarissa työskentelevältä vaaleahiuksiselta naiselta. Olin vakioasiakas.

Matkustelimme tuona kesänä Kreikassa jonkin verran, iltaisin ja viikonloppuisin. En edes tiedä, missä olemme olleet. Olen matkustanut Kreikassa paljon, istuen vain autossa ja mennen paikkoihin, mitkä muut ovat päättäneet puolestani. Muistan, kuinka kreikkalainen halusi viedä minut Santorinille. Emme koskaan päässeet sinne asti.

Nappisilmäinen poika eli elämää kovin eri tavoin kuin minä. Hän aloitti päivän sytyttämällä käärön. Tuo käärö ei ollut vain tupakkaa. Hän myös lopetti päivän siihen, ja harrasti samaa monta kertaa päivän mittaan. Itse olisin vain halunnut seikkailla. Lamaantunut tapaus ei siihen pystynyt. Kerran hän yritti päästä tavastaan irti ja palasi kotiin kertoen, kuinka hänen kurkkuaan pistelee. Talossa oli myös ihana kissa. Siitä tuli paras kaverini Kreikassa. Sen nimi oli Bobby. Kyllä, Marleyn herrasta oli kissakin saanut nimensä.

Kerran lähdimme metsästämään surffiaaltoja. Kreikka ei ole surffarin mekka, mutta uutisista olimme kuulleet jossakin puolella maata olevista aalloista. Ajoimme pitkin vuoristoteitä, ajoimme kauas. Pojat ajoivat kovaa, liian kovaa. Pelkäsin. He sanoivat pelon olevan turhaa. Pääsimme onneksi turvassa perille, suojelusenkeli matkassamme. Meri oli tyynempi kuin koskaan ennen, aalloista ei ollut tietoakaan.

Oli tuossa ajassa ja tuossa kesässä myös hyviä hetkiä, paljonkin. Aika oli ainakin opettavaista. Opin paljon itsestäni, opin paljon muista. Tuolloin en aina osannut pitää puoliani, en osannut ilmaista mielipidettäni. Mietin jopa kampaamokoulun aloittamisen lykkäämistä vuodella, vietti pahan pojan perään oli kova. Nyt osaan pitää puoleni, välillä vähän liiankin hyvin. Silti, edelleen ajattelen liikaakin tunteet edellä.

Voin kertoa, että olen nähnyt Acropolis-kukkulan rauniot, olen syönyt kreikkalaisia herkkuja puun alla tavernassa ja olen syönyt kreikkalaisen äidin sapuskaa. Olen elänyt hetken verran Kreikassa, enkä silti osaa antaa yhtä ainoaa vinkkiä tuohon maahan. Tuon maan antamat vinkit liittyvät kaikkeen muuhun kuin matkailuun. Muistojakaan ei ole montaa, mutta ainakin matkamme aallottomalle rannalle on osittain taltioitu VHS-videolle. Kreikka, ehkä joskus vielä tutustumme paremmin. Lupaathan, että tutustumme seuraavan kerran minun ehdoillani ja minun tavallani?

1 Comment

  1. Pingback: Kohtaamisten ja suklaakakun Brysseli — Urbaani viidakkoseikkailijatar

Leave A Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Navigate