Matkapäiväkirja: Kotiinpaluu

Rakas matkapäiväkirja,

Istun lähes tyhjässä bussissa matkalla Malesian Kuala Lumpurista Singaporeen. On kotiinpaluun aika.

Hetki, kun tallustin vuoden ensimmäisenä päivänä loskaisen Pasilan aseman kupeessa, matkalla lentokentälle, tuntuu jo kovin kaukaiselta, kuin toiselta elämältä. Kävelin aamuyön pimeässä ja myrskyisessä kaupungissa ja olin lähdössä tälle melkein kolmen kuukauden odotetulle ja silti suunnittelemattomalle sooloreissulle.

Olin juuri jättänyt taakseni yhdeksän vuoden työpaikan ja tiesin, että palatessani aloittaisin jotakin aivan uutta ja innostavaa työrintamalla (tästä lisää täällä) ja muutenkin aloittaisin jollakin tavoin uuden symbolisen syklin elämässäni.

Olin valmis uuteen, olin oikeastaan aika väsynytkin entiseen. Kuluneeseen vuoteen, puoleentoista, oli kuulunut paljon luopumista ja stressiä. Erosin (sanottakoon tästä, että joissakin tapauksissa olisi parempi osata päästää irti jo paljon aiemmin), rakas isäni nukkui pois ja kaikki ympärilläni oli muutoksessa, remontissa. Kiukuttelenkin tärkeillekin ihmisille ympärilläni, olin sisimmässäni tyytymätön tai kai vai hieman hakoteillä. Välillä on hyvä muuttaa kurssia ja muuttaa asioita, Joo huh voi vaikuttaa. Tiesin jo ennen matkaani, että suunta uudelle elämän syklille on oikea.

11 viikkoa matkaa on nyt takana ja on jälkipuinnin aika. Puintia tulee jatkumaan vielä pitkään, niin syvän jäljen tämä kaunis matka jätti.

Aika meni kuin siivillä ja 11 viikon pätkä irti omasta arjestani teki enemmän kuin hyvää. Ei, itsetutkiskelun matkalta ei palaa kotiin täydellinen yksilö, joka tutkiskeltuaan itseään ympäröivän maailman kautta olisi valaistunut edes buddhalaisessa luostarissa ja parantanut kaikki huonot piirteensä. Silti, matkalta palaa taas hieman enemmän itseään tunteva, epätäydellinen ja inhimillinen yksilö, joka on saanut vajaassa kolmessa kuukaudessa elää kokonaisen ihmiselämän kaikki tunteet ja oppitunnit, sekä kokea ja nähdä elämää enemmän kuin moni kokee ja näkee useassa vuodessa.

Kolme maata, monta kieltä, monta uskontoa, monta valuuttaa, monta kaupunkia, monta saarta, monta kookosta, monta tanssiaskelta, monta yöuintia, monet nuudelit, paljon riisiä, paljon hedelmiä, monta meditaatiotuntia, paljon naurua, monta keskustelua, monta kohtaamista, monta uutta ihmistä, monta henkeäsalpaavaa maisemaa, monta apinaa, monta kissaa, monta koiraa, monta bussihetkeä, monta skootterilla ajettua kilometriä, monta majapaikkaa, monta oppituntia ja monta muistutusta, monta merkkiä.

Olen kiitollinen, uskomattoman kiitollinen. En olisi voinut toivoa matkalta enempää. Matkan viimeisenä virallisena päivänä delfiinit hyppelivät lautan vieressä ja kruunasivat jo valmiiksi täydellisen reissuni (täydellinen ei tarkoita, että koko ajan on kivaa, mutta pelkkä kiva ei kasvata).

Sain matkalta kaiken, mitä tarvitsin ja kaiken, mikä oli minulle hyväksi. Näin toinen toistaan upeampia paikkoja, joista etenkin erääseen, Koh Phanganin saarelle Thaimaassa, muodostui jopa henkinen koti ja paikka, jonne tulen palaamaan. Tuolla saarella oli minulle kaikki kohdallaan, tähdet oikeassa asennossa. Sitten oli kaikki ne muut paikat, kauniit ja ei-niin-kauniit, ne kaikki toisistaan erilaiset paikat, joihin sain myös kunnian tutustua.

Matkan aikana sain uusia ystäviä, oikeita ystäviä. Sellaisia ystäviä, joiden tiedän pysyvän elämässäni. Vietin loppujen lopuksi vähemmän aikaa yksin kuin olin kuvitellut ja samalla muistin oikeastaan tarvitsevani aika paljonkin omaa aikaa ja etenkin hiljaisuutta ja rauhaa.

Ymmärsin matkalla, että hiljaisuus (luonnon äänet eivät koskaan ole häiriötekijöitä) on oikeastaan aika arvokas kokemus. Sitä on hyvin vaikea löytää ja lähes kaikkialla tuntuu olevan häiriötekijöitä, melusaastetta. Koskematon luonto ja meren valtakunta ovat parhaita paikkoja rauhan löytämiseen. Rauhassa ja hiljaisuudessa on eniten taikaa ja eniten tilaa tuntea.

Istuin matkalla hyvin monta tuntia busseissa. Olin periaatteesta lentämättä. Kauhistelin roskan määrää kaupungeissa ja muovijätteen määrää meressä. Keräsin rannalta roskia ja samaan aikaan tajusin homman olevan aika hyödytöntä tai ainakin taistelua tuulimyllyä vastaan. Siivoamalla siivotaan roskat pois silmistä, mutta monessakaan paikassa niille ei ole jatkosijoituspaikkaa. Kaatopaikkakasasta ne lentävät takaisin luontoon ja poltettuna ilmakehään. Paras tapa on oikeasti vähentää materiaa, roskan määrää. Voitte vain arvata, kuinka monta kertaa kieltäydyin muovipussista tai pillistä. Kierrätys, kierrätys, kierrätys!

Maailman haasteiden, kulttuurien ja uskontojen syvemmän ymmärryksen lisäksi koin matkalla niin paljon taianomaisia hetkiä. Hetkiä, joita ei voi pukea sanoiksi, mutta joiden tapahtuessa tuntuu, että maailmassa mikä tahansa on mahdollista ja että tässä maailmassa ja elämässä on niin paljon enemmän kerroksia kuin kukaan pystyy todistamaan. Nuo kerrokset ja ulottuvuudet voi vain tuntea, kun maailma tuntuu järjestelevän asioita kovin mielenkiintoisella tavalla. Samaan aikaan minä itse olen oman tarinani käsikirjoittaja. Kysymys kuuluu, kuka uskaltaa heittäytyä rohkeaan ja mielikuvitukselliseen käsikirjoitukseen ja kuka päättää pitäytyä tasaisen tappavassa, värittämässä juonessa? Me olemme myös ohjaajia omassa elokuvassamme, ainakin kovin monella tasolla.

Voisin jatkaa tätä ajatuksenvirtaa tärisevässä bussissa, mutta käännän katseeni kohti, ikävä kyllä, palmuöljyviljelmien värittämää maisemaa ja huokaan kiitollisena. Huoh, aikamoinen matka. Wau, mikä maailma!

Laura

1 Comment

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Navigate