Matka, jolta et palannutkaan

Joinakin hetkinä on vaikeaa löytää oikeita sanoja.

Kulunut viikko on kuitenkin surun verhoama monille. Tässä tilanteessa sanomatta jättäminen tuntuisi pahemmalta. Silläkin riskillä, etten osaa pukea sekavaa ajatuksenvirtaani sanoiksi.

Vaikkei tällainen kirjoitus periaatteessa blogini yleiseen linjaan kuulukaan, tuntuisi väärältä sivuuttaa niin monen elämää järisyttänyt tapahtuma ja kertoa vain ja ainoastaan kivoja matkatarinoita. Seuraava juttu tulee taas olemaan sellainen, lupaan, mutta tämän pohdiskelun paikka on tässä ja nyt. Tämä menee nyt tärkeysjärjestyksen kärkipaikalle.

Moni teistäkin tietää varmasti jonkun, joka on jäänyt viimeiselle seikkailulleen. Seikkailulle, jolta ei koskaan enää palannut takaisin.

Kenties se oli Kaakkois-Aasiaa riepotellut tsunami, joka vei rakkaasi, läheisesi tai tuttavasi mukanaan. Ehkä se oli skootterionnettomuus Thaimaassa, joka pysäytti maailmasi. Ehkä tulipalo tai autokolari? Kenties sydänkohtaus toisella puolella maailmaa?

Ehkä olet itse kokenut matkan, jonka pelkäsit jäävän viimeiseksi matkaksesi? Muistan itsekin sen tärinän pelokkaassa ja säikähtäneessä kehossani, kun tajusin skootterini takarenkaan olleen tyhjä ajaessani. Sen tunteen, kun omituiselta tuntuneelle ajolle löytyi syy. Sen, kun takapyörä lähti luistamaan alta liikenneympyrässä Langkawilla. Entäs, jos olisin ajanut matkan lujempaa ja olisin kiihdyttänyt jo aiemmassa kaarteessa kovempaa? Mitäs, jos?

Moni teistäkin tietää varmasti jonkun, joka on jäänyt viimeiselle seikkailulleen. Seikkailulle, jolta ei koskaan enää palannut takaisin.

Mitä ikinä tapahtui, ainakin jokainen viimeiselle matkalleen jäänyt on nyt vapaa suurimmalle seikkailulleen. He ovat vapaita kuin taivaan linnut. Vaikka fyysisesti he eivät enää olisikaan täällä, he ovat läsnä kukkaloistossa, auringonpaisteessa ja kuunsirpissä. He laskeutuvat olallesi perhosina, juuri oikeilla hetkillä. He viestivät olostaan höyheninä polullasi tai tuulena puiden latvoissa. He ovat läsnä, aina ja kaikkialla, jossakin muodossa.

Myös viime viikolla eräs matka jäi viimeiseksi. Tällä kertaa joukostamme poistui aurinkoinen ja valoisa maailmanmatkaaja, joka tervehti aina hymy kasvoillaan. Monilahjakkuus teki muun muassa aivan ihania koruja, eettisin arvoin. Muistan, kun hän joskus taisi kertoa poimineensa kiviä tai simpukoita reissussa korujensa materiaaliksi, olisiko tuonkertainen reissukohde ollut Mongolia.

Sama valonsäde sytytteli juuri hetki sitten kynttilöitä rasismia ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan Rautatientorilla ja sama ihminen veti juuri pari kuukautta sitten joogatunnin Magnesia-festivaaleilla, auringon paljastaen juuri samalla hetkellä kasvonsa valtavan pilvimassan takaa. Nyt sama ihminen oli rakkaansa luona toisella puolella maailmaa, uutisista tutussa tulipalossa, Oaklandin taiteilijoiden talossa.

Elämä osaa todellakin yllättää, hyvässä ja huonossa. Sitä ei kannata pelätä, siltä ei kannattaisi odottaa liikoja. Sen mukana pitää vain uskaltaa leijua, uskaltaa antaa itsestään riippumattomien asioiden tapahtua ja edes yrittää tehdä oikeita valintoja. Välillä elämän kantavaan voimaan on vaikeaa luottaa, mutta pilvien yllä on aina aurinko. Jossakin siellä, jollakin tavalla. Vaikka se ei ole koskaan helppoa, näin ainakin haluaisin uskoa, tähän haluaisin luottaa. Näin haluaisin ajatella, vaikka välillä elämä tuntuukin todella, todella epäreilulta.

Kaikesta surusta huolimatta, kaikissa näissä tilanteissa, jopa kaikkein läheisimpien ihmisten elämä jatkuu. Se jatkuu aina. Moni viimeiselle seikkailulleen jäänyt on ainakin uskaltanut jahdata unelmaansa, uskaltanut poistua mukavuusalueeltaan ja saanut elää elämänmakuista elämää, iloineen ja suruineen. He jatkavat seikkailujaan uudella tasolla, vapaampina ja rohkeampina kuin koskaan ennen. Onnellisina. Vaikka fyysisesti he eivät olisivatkaan enää läsnä, he ovat silti läsnä – aina ja kaikkialla. He ovat nyt vapaita ja onnellisia, lentelevät juuri sinne, minne sielu halajaa.

Levollista viimeistä matkaa, Hanna. Huonosti voiva maailmamme tarvitsi selkeästi lisää suojelusenkeleitä, kaltaisiasi valonsäteitä. Kosketit monia, inspiroit monia, levitit hyvää. Kiitos.

4 Comments

  1. Niin kaunis ja koskettava teksti <3 Hannan muisto elää aina, ja muistot pysyvät luona. Voimia ikävään aikaan. Tällaista ei koskaan toivoisi kenellekään.

  2. ❤ Niin ikävää kuin onkin lukea samankaltainen, täysin blogin aiheesta poikkeava kirjoitus, jollaisen itsekin kaikesta vaikeudestaan huolimatta itsenäisyyspäivänä raapustelin, tämä oli todella kaunista ja koskettava luettavaa. Elämä osaa tosiaan yllättää sekä hyvässä että pahassa. Ja se on hirvittävä tunne, kun se paha osuu lähipiiriin. Mutta elämän on jatkuttava, kuten meidän poisnukkuneet läheisetkin toivoisivat meidän tekevän. Muistot eivät onneksi katoa minnekään. Voimia surun keskelle! ❤

Leave A Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Navigate