Karavaanipäiväkirjat: Pelkoa ja kiukkua, välillä näinkin

Päivä 11 − Espanjan rannikolla karavaanaamassa

Päivä alkaa hieman kireissä tunnelmissa Ribadesellan kaupungissa. Elämä pienessä ja liikkuvassa kodissa, kaikki jaettuna, ei aina ole helppoa. Ihmissuhteet eivät ole helppoja muutenkaan ja kun siihen vielä yhdistetään pientä aikataulustressiä, autohuolia ja muuta, riitelypaketti on valmis. Onneksi välillä riitely puhistaa ilmaa. Toisaalta olen oppinut, että me kaksi tulemme kai aina olemaan melko tulinen kombinaatio, tarvitaan ilmaan puhtautta tai ei.

Aamiaisen jälkeen jatkamme matkaa. Pienen arvonnan päätteeksi otamme suunnaksi rantakaupungin nimeltä Tapia de Casariego. Matkaa on noin kilometriä ja saavumme perille lounasaikaan. Lounaspaikaksi valikoituu satamassa sijaitseva Nautico, joka vaikuttaa vilkkaalta. Vilkkaus on aina hyvä merkki.

Lounas on kolmen ruokalajin lounas, jonka saan varioitua itselleni sopivammaksi. Ruokajuomaksi otan valkoviiniä, olemmehan lomalla. Koko homma hyvän palvelun ravintolassa kustantaa yhdeksän euroa ja lähtiessämme tarjoilija kehottaa ottamaan koko viinipullon mukaamme, olemmehan maksaneet siitä.

Päätämme jatkaa matkaa vielä samana päivänä, aurinkokaan ei paista. Itse haluan jotenkin jo päästä perille ja saada tunteen, ettei koko ajan tarvitse olla menossa. Tämä kaksi viikkoa on tosiaankin liian lyhyt aika tälle reissulle paikoissa, joissa olisi niin paljon nähtävää. Olisi mukavaa myös vain olla ja möllöttää ilman jatkuvaa aikatauluttamista.

Pysähtelemme matkan varrella muutamille kauniille rannoille, mutta päivän aikana ajamme yhteensä noin 300 kilometriä, mutta Oskarilla aikaa menee kauan. Matka kohti Galiciaa oli melko kiduttava ja koko reissun pelottavin matkaosuus. Toisaalta, pelkoa kohti pitää mennä. En halua antaa pelolle valtaa minkään asian kanssa. Haluan luottaa elämään, se kantaa aina – tavalla tai toisella.

Oskari meinaa nostaa lämpöjä jatkuvasti ja joudumme ajamaan vuoristossa välillä todella sankassakin sumussa. Tieosuudella Astuariasista Galiciaan on pitkiä, korkeita siltoja, ja niitä on paljon. Jotkut silloista on mielestäni rakennettu aivan järjettömän korkeiksi ja liian pitkiksi. Korkeanpaikankammoiselle tällaiset sillat ovat kidutusta, onneksi en joudu ajamaan itse.

Jossakin kohtaa vuoristoa sumu on todella sankkaa ja näkyvys vain muutamia metrejä. Oskari meinaa ylikuumentua jatkuvasti ja joudumme ajamaan kammottavilla silloilla sankassa sumussa, jännittäen Oskarin jaksamista. Itselleni olisi silkkaa painajaista joutua nousemaan ylikuumenneesta autosta keskellä valtavaa siltaa, sankassa sumussa. Ahdistaa ja pelottaa, onneksi kumpikaan ei panikoi.

Voitte vain kuvitella tunteen, kun sumutunnelin päässä näkyy valoa ja kun alamme laskeutua kohti maanpintaa suurilta silloilta ja vuoristosta. Tunne on kuin jonkinlainen heräämiskokemus. Tuntuu, kuin olisimme juuri saaneet jatkoaikaa elämälle. Olen helpottunut ja silti stressaantunut. Oskari ei selkeästikään ole ihan kunnossa, onneksi emme ole enää kaukana määränpäästämme.

Ajamme yöksi Eukan tietämälle rannalle, pilkkopimeässä. En malta odottaa, että näen paikan päivänvalossa. Olemme perillä tutuilla seuduilla, espanjalaiseni kotikulmilla. Olemme Galiciassa! Oskari jaksoi koko matkan ja sinnitteli tänne asti. Kohta se pääsee lepäämään koko talveksi ja nauttimaan eläkepäivistään Espanjan taivaan alla.

Terkuin, Laura ♥

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Navigate