Lähtisitkö kanssani karavaanaamaan?

Olin viime viikonlopun ajan taas karavaanari, liian pitkän tauon jälkeen. Vanha Oskari (se matkailuauto, jolla reissasin entisen poikaystäväni kanssa siellä ja täällä) poistui elämästäni jo pari vuotta sitten ja on nykyään jo uuden omistajan käytössä.

Sitä autoa ja sitä elämäntapaa on ollut kova ikävä, liikkuvan kodin elämäntapaa. Olen sanonut sen ääneen ja olen sen kirjoittanut, selkeästi viestittäen koko maailmalle, että olisi taas aika päästä karavaanauksen pariin. Että olen valmis, että on aika.

Maailma taisi kuulla toiveeni ja elämääni pompsahti tällä kertaa ihminen, joka on osannut yllättää samankaltaisine intresseineen ja tuumasta toimeen -asenteellaan jo yhden kuukauden aikana moneen otteeseen. Uusin tempaus taisi tehdä suurimman vaikutuksen, vaikka myös ehdotukset melonnasta ja autoretkestä Venäjälle ovat vieneet sanat suusta ja jalat alta. Kyllä, juuri näin minut saa treffeille.

Hän: “Mulla ois muutama päivä vapaata. Pitäiskö mennä jonnekin retkelle joko telttailemaan tai vuokrata vaikka joku mökki? Eiku mä tiedän, otetaanko mun faijan asuntovaunu, telttasauna ja mennään jonnekin pöpelikköön? Voitais ottaa jopa kanootti Saabin katolle.”

Minä: “Kuulostaa ihan mahtavalta. Järkkään työvuoroni niin, että pääsen lähtemään. Mulla on niin kova ikävä karavaanausta. Todellakin mennään. Valitse sä paikka, mulle käy kaikki. Luotan suhun tässä asiassa täysin.”

Ja niin me menimme, kaksi karavaanaria. Menimme pariinkin paikkaan Etelä-Suomessa. Vanha ja punainen Saab veti uudenkiiltävää ja modernia asuntovaunua perässään ja suhteellisen kokematon karavaanari ajoi silti kylmän rauhallisesti, jopa läpi Helsingin keskustan mukulakivikatujen (älkää kysykö, miksi). Taisi hän hieman poukkoilla penkissään, kun pääsi innosta soikeana moikkaamaan perinteisesti vastaantulevia karavaanareita. Tai kun näki ikkunasta kauniin mummonmökin tai söpön koiran. Poikkoili hän myös, kun päätti juosta hiljaiselta tieosuudelta pellolle poimimaan yksinäisen, surullisen auringonkukan.

Sain taas elää muutaman päivän verran vapaata karavaanarin elämää. Parkkeeraata aitiopaikalle, merinäköalapaikalle. Sain laittaa herkkuruokaa (En muuten koskaan unohda, kuinka sönkötin jotain tortilloista Ville Haapsalon haastattelussa Lahden Caravan -messuilla hänen kysyessä, minkälaisia ne helpot herkkuruoat ovat. Voi elämä, miten minä sönkötinkään sekavia.) kaasuhellalla ja vain olla kuin kotonani, eläen kotoisan kompaktisti.

Voi karavaanaus, ihana karavaanaus. Kuinka onnellinen olenkaan voidessani taas kutsua itseäni karavaanariksi ilman, että puhun kaikesta menneessä aikamuodossa ja muistelen menneitä. Nyt on taas karavaanauksen aikakausi, nyt on kaikin puolin uuden aika. Katsotaan, mitä kaikkea tämä uusi kausi tuokaan tullessaan ja mihin asti tämän seikkailun siivet kantavat. Katsotaan, tuleeko karavaanaukselle vielä jatko-osia. Tavalla tai toisella tulee, sen tiedän, ja olen aika innoissani. Ehkä seuraava isompi seikkailukin tapahtuu jo lokakuussa.

Hän: “En haluaisi painostaa, mutta haluatko lähteä mukaan sinne Venäjälle autolla? Tai sitten jonnekin muualle, vaikka karavaanaamaan?”

Minä: “Mitkäs ne päivät olikaan? Pistän työkalenteriin lomaa. Haluan lähteä mukaan. Tahdon.”


Lukuvinkki: Juttuja karavaanauksesta ja infopaketti löytyy blogistani täältä

Jätä jälki, ilahduta kommentilla!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Navigate