Ihana, levoton sieluni

Oletko sinäkin levoton sielu, joka nauttii rutiinien rikkomisesta ja uuden kokemisesta? Ihminen, joka tarvitsee vaihtelua?

“Kyllä sinäkin vielä joku päivä rauhoitut ja asetut kunnolla aloillesi. Ei tarvitse sitten koko ajan olla menossa.”  Tämä on lause, jonka olen kuullut useammin kuin kerran. Entäs, jos en halua rauhoittua? Mitä, jos en halua asettua aloilleni, jos se tarkoittaa asunnon ja Volvon ostamista sekä samassa talossa hamaan loppuun asti asumista? Entäs, jos nautin mustalaissieluni levottomuudesta? Se kun vie ja potkii minua eteenpäin?

Oma onnellisuus ei riipu paikasta

Uskon, että oma onnellisuus lähtee pohjimmiltaan omasta sisimmästä ja siitä, että kokee elävänsä sellaista elämää kuin sillä hetkellä haluaa. Ainakin, että kokee olevansa menossa oikeaan suuntaan. Pelkkä ympäristön muutos ei poista tyytymättömyyttä, jos se johtuu omasta sisäisestä ristiriidasta.

Maailmalla matkaillessani kukaan ei koskaan ihmettele, jos ihminen ei halua asua aina samassa kaupungissa tai edes samassa maassa. Maailmalla tapaamani ihmiset ymmärtävät wanderlustin, joka jyllää tallaisten levottomien sielujen sisällä.

En kaipaa jatkuvia rutiineja ja enemmänkin turhaudun, jos elämä toistaa päivästä päivään samoja, arkisia rutiinejaan. Arjessa pienikin positiivinen poikkeama päivärutiinissa voi olla riittävä.

Mielestäni on aivan hyväksyttävää haluta vuoroin asua puumajassa Meksikossa ja vuoroin kattohuoneistossa New Yorkissa, vuoroin tehdä vapaaehtoistyötä Afrikassa ja vuoroin olla taiteilija San Fransicossa.

Ymmärrän myös ihmisiä, jotka nimenomaan nauttivat rutiineista ja saavat niistä turvaa. Kumpikaan vaihtoehto elää ei ole parempi tai huonompi, mutta kumpaakaan vaihtoehtoa ei pitäisi joutua jatkuvasti perustelemaan.

Halu nähdä maailma, koko maailma, ei myöskään litty tietyn paikan paremmuuteen tai huonommuuteen. Se liittyy erilaisuuteen, uutuuden viehätykseen. Uusissa paikoissa ja uusien ihmisten ympäröimänä oppii enemmän myös itsestään. Matkat ovat aina myös matkoja omaan itseen. Kaukaa näkee aina selvemmin.

On aivan hyväksyttävää haluta vuoroin asua puumajassa Meksikossa ja vuoroin kattohuoneistossa New Yorkissa, vuoroin tehdä vapaaehtoistyötä Afrikassa ja vuoroin olla taiteilija San Fransicossa. Elämässä saa ja pitää unelmoida ja niitä unelmia kannattaa myös toteuttaa! Jos unelmat olisivat päivästä toiseen samoja, eikö unelmiaan toteuttava ihminen olisi pian jo toteuttanut ne kaikki? Mistä sitten enää voisi unelmoida, elleivät unelmat muuttuisi hetken ja elämäntilanteen mukaan?

Rauhoittuuko levoton sielu?

Ehkä joku päivä minäkin todellakin asetun aloilleni ja unelmoin rivitalon päädystä Toivakassa tai Hämeenlinnassa. Juuri nyt unelmani liittyvät maailman näkemiseen ja kokemiseen. Vaikka tämä rivitalon päädystä haaveilun vaihe vielä tulisi, en silti edes halua luopua tästä positiivisesta levottomuudesta. Pieni levottomuus, jos se ei ole tyytymättömyyttä tai mahdottomuutta olla tyytyväinen tähän hetkeen, on aina hyvästä.

Rakastamani sananlasku sanoo todella osuvasti: ”The world is a book and those who do not travel read only a page”. Tuossa sanonnassa kiteytyy syy, miksi matkustan. Matkustan, koska olen nähnyt pintaraapaisun maailman ihmeellisyydestä ja en halua jättää sen tutkimista kesken. Haluan niin sanotusti lukea tämän kirjan loppuun saakka tai ainakin siihen asti, kun koen, että tähän on hyvä lopettaa. Vielä se aika ei ole lähelläkään. Kirja on vasta alussa!

1 Comment

  1. Pingback: Vaihto-oppilasvuosi oli kaiken alku - Urbaani viidakkoseikkailijatar

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Navigate