Mielen matkat

15 Posts Back Home

Ehkä yritän vain hiljentää kiertolaissieluni äänen

Kun matkustan, olen kotona. Tien päällä maisemien vaihtuessa ja ennaltasuunnittelemattomassa elämässä olen kotona. Etenkin yksin reissatessa olen kotona myös omassa itsessä, yhteydessä omaan itseeni. Kuuntelen itseäni ja seuraan omia tarpeitani ja samalla intuitiotani. Mieli on rento ja luotto elämään kova. En pelkää ja uskallan seurata sitä kuuluisaa sydämen ääntä. Juuri oikeat asiat tapahtuvat ja juuri oikeat ihmiset tulevat elämääni. Olen oikeanlaisessa elämän flow-tilassa. Matkalla olen paras versio itsestäni. Ikävä kyllä, tuo versio jää usein Suomeen paluun jälkeen viimeistään viikon sisällä jonnekin taka-alalle. Jokin omassa arjessa ja pysähtyneemmässä elämässä saa tuon parhaimman version minusta vaipumaan unille, kuihtumaan. Enää ei tapahdu, enää ei ole jännitystä. Enää ei ole sitä kaikkea uutta ja vaihtelua, joka yltäkylläisyydellään saa minut kummallisesti rauhoittumaan. Ehkä arjessa kehoni dopamiinitasot laskevat. Ehkä tuo jännityksellä ruokittu, ihmistä eteenpäin puskeva hormoni, katoaa tai ainakin vähenee elimistöstäni. Tilalle tulee ärsytysherkkyys – kuin vieroitusoireet. Uutuudenviehätyksellä ja jatkuvalla jännityksentunteella ruokitut aivoni eivät saa enää hormoniannostaan niinkin yksinkertaisesti saatavilla olevasta asiasta kuin ympäristöstä. Samaan aikaan ymmärrän olevani matkoilla dopamiinien kuohuttavassa tilassa, siten kenties väärälläkin tavalla koukuttavassa tilassa. Mutta silti, tuo tila on minulle ominaisin. Miksei sitä kohti saisi mennä, jos se tuntuu kotoisalta? Ja toisaalta, miksen ole vain mennyt, kun olen voinut? Oliko…

koti

Unelma toteutui: Kotini on siirtolapuutarhamökki

Tuntuu kaukaiselta ajatukselta, että vielä kolme kuukautta sitten asuin kauniissa pitsihuvilakodissa, joka oli jo yli vuoden päivät tuntunut vain talolta. Jaoin kodin neliöt ja pihan merenrantatontin ihmisten kanssa, vaikka tarpeeni oli oma tila. Halusin muutosta ja tarvitsin sitä, en silti ollut osannut päästää irti. En tiennyt, minne mennä. Asioilla on tapana järjestyä ja joku muu päätti puolestani. Koronakevään vaikeimpana hetkenä puhelimeeni piippasi kirsikkana epävarmuuskakun päälle viesti, joka kertoi talon myynnistä. Aika oli tullut, enää ei tarvinnut tehdä päätöstä itse. Sain kuusi kuukautta armonaikaa, mutta pihamaan vallannut remontti sai minut haluamaan pois jo niin pian kuin mahdollista. Mutta, minne menisin? Mitä tekisin? Unelma uudesta alkoi vahvistua. Tiesin kyllä, minkälaiset kodit ja talot saavat sydämeni hakkaamaan ja lämmön nousemaan sisimpääni. Kai sen jollain tasolla aina tietää: paikoista ja ihmisistä. Ne pienet kodit. Ne sellaiset mökkimäiset kodit, tropiikin bungalow-mökeistä Suomen mökkeihin ja siirtolapuutarhamökkeihin. Olenhan aiheesta jo vuosia sitten raapustanut tännekin, maailma vain toi väliin muunlaisia vaiheita. Lue vaikka juttuni vuodelta 2013. Unelma uudesta alkoi vahvistua. Tiesin kyllä, minkälaiset kodit ja talot saavat sydämeni hakkaamaan ja lämmön nousemaan sisimpääni. Kai sen jollain tasolla aina tietää: paikoista ja ihmisistä. Mieleeni muistui kaikki ne ihanat paikat, joissa olen matkoillani majoittunut. Kaikki ne kodilta tuntuneet…

Idealisti pilvilinnoissa

Olen ikuinen unelmoija, silmiä avaamaton romantikko. Idealisti, voisi joku sanoa. Kerta toisensa jälkeen löydän haavemaailmassa elävän itseni rakentamasta epärealistisia pilvilinnoja todellisuuden ympärille. Elän elokuvamaailmassa, haluamatta avata silmiäni todellisuudelle.

Kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista

Tuntuuko teistä koskaan, että elämässä on alkanut uusi luku? Asioita on saatu loppupisteeseen ja uusia alkuja syntyy? Että pinnan alla bambunjuurien lailla kasvaneet visiot lähtevät pinnan tavoitettuaan kipuamaan kohti aurinkoa ja palaset loksahtelevat kovaa vauhtia uusille paikoilleen? Tähän voisi vielä lisätä asiakkaani suusta kuulemani kielikuvan elämästä, joka on kuin ristipistotyö, jonka kokonaisuuden hahmottaa vasta, kun kääntää sekametelisopan oikeinpäin ja näkee, minkälaista kokonaisuutta sitä onkaan taiteiltu. Tässä ollaan nyt.

Kiireettömyyden kauneus

Meri on tyyni ja aurinko paistaa soutaessani lempisaarelleni. Samalle saarelle, jonka uumenissa vietin aikaa vain paria päivää aiemmin ja jonka syleilyssä, riippumatollani makoillen, taisin pari kyyneltäkin maailmantuskissani tirauttaa. Joutsenpariskunta lipuu edessäni ja etäällä näen kolme muuta valkoisten höyhenten peittoamaa, ylvästä kaunokaista. Hidastan ja katselen. Annan lintujen tulla lähelle, pysytellen itse lähes liikkumatta, etten pelästyttäisi lintuja. Minnekään ei ole kiire ja elämä ympärilläni on samaan aikaan sekä pysähtynyt että isommassa mittakaavassa suuremmassa myllerryksessä kuin kenties koskaan aiemmin.

Prinssi ratsullaan

Elämän mustassa, koronan kokoisessa aukossa, on aika matkustaa mielen tasolla elämän kauniisiin hetkiin, onnenhetkiin. Niihin täydellisen läsnäolon hetkiin, joita jahdataan läpi elämän, mutta jotka lopulta tapahtuvat silloin, kun niitä ei yritä pakottaa ja kun vain antaa niiden tapahtua. Onnenhetkien kokemisen taidossa oleellisinta on puhdas tunteminen ja tunteeseen heittäytyminen. Oleellista on kyky jättää ajatukset ja analysointi taka-alalle ja vain olla. Nyt heittäydyn kauniiseen hetkeen, joka on hyvinkin henkilökohtainen tarina. Hetken paikalla tai ajalla ei ole väliä, vain tunteella on väliä. Vain sillä on väliä, että välillä oikean elämän hetket ovat kuin satua – edes hetken aikaa. Olin pidemmällä reissulla, jota oli jo jatkunut parin viikon verran. Tuona päivänä olin pakannut reppuuni päiväretkitarvikkeet, joihin lämpimässä maassa kuului lähinnä aurinkovoidetta, kamera ja aurinkolasit. Suuntasin pienelle tutkimusmatkalle ilman aikataulua ja ilman suunnitelmaa, seurasin vain fiilistä ja menin sinne, minne nenä näytti. Mutkien kautta päädyin hiljaiselle rannalle. Rannalla ei näkynyt ketään. Meri kimmelsi kauniisti ja aallot löivät rantaan, pehmeästi kuin tuulenvire kesäyönä. Maisema inspiroi, otin kuvia ikuistaakseni hetken valon ja tunnelman. Näin miehen kasvot, aiemmin hän oli ollut vain hahmo vedessä. Kaunis mies, kuin sadusta. Hetken kuvattuani hiljaisuus rikkoontui. Rantaa pitkin ratsasti mies. Mies ja ratsu, kauniin maiseman  etualalla. Ja minä valokuvasin. Mies…

Suosikkipuu ja tanssiva sade lupasivat hyvää

Pakkasin mukaani eväät. Retkirepussani oli itse leivottuja sämpylöitä ja yrttiteetä. Lapasella lämmitetyssä kädessäni kuljetin istuinalustaa, olinhan menossa viipymään. Viipymään kiireettä, kun aikaa kerrankin on. Menin erääseen suosikkipaikoistani, kotini lähelle. Istuin meren päälle laskeutuvan männyn juurelle, aivan lähelle vesirajaa. Nojasin selkäni vasten vanhaa puuta ja pistin kuulokkeet korvilleni. Päätin, että tuo puu saa luvan olla suosikkipuuni koko maailmassa.

Vielä äsken maailma oli toisenlainen

Pari viikkoa sitten Teneriffalta kotiin palattuani julistin Instagram-julkaisussani kaiken voivan muuttua aivan hetkessä katsoessani ulos ikkunasta ja kauhistellessani vaakatasossa lentävää räntää, johon edellisen päivän auringonpaiste oli vaihtunut. Tuolloin en voinut kuvitellakaan, kuinka oikeassa olin monella muullakin saralla. En, vaikka Teneriffalla oli yksi hotelli laitettu karanteeniin ja Pohjois-Italiasta kuului ikäviä uutisia. Kaikki oli muuttumassa, maailma ei tulisi enää olemaan samanlainen.

Kauniita hetkiä Teneriffalla ja kotiinpaluun haikeus

Hattaraiset pilvet jäävät leijumaan alleni, jonnekin merenpinnan ja taivaan välille. Lentokone etenee yhä kauemmaksi Teneriffan saaresta, jossa olen viettänyt viimeiset seitsemän päivää. Loma on historiaa, arki lipuu luokseni jo kovaa vauhtia. Vain yhden viikon loma voi irrottaa arjesta, saada hyppäämään täysin erilaiseen todellisuuteen ja unohtamaan kaiken, mitä on taakseen jättänyt. Lomilla en kaipaa kotiin, olen täysin irrallaan kaikesta, myös mukavista asioista. Unohdan jopa merenrantakotini ja kissani.

Harmaa Helsinki ja Muumimuki.

Hetki kuin taideteos

Ulkona sataa jo ties kuinka monetta päivää vettä. Maisemaa värittävät samat sävyt kuin mustavalkoelokuvaa. Värittömyys painaa mielenkin alakuloon, samaan matalapaineiseen vireeseen kuin sää itsekin on. On taisteltava. En anna sen viedä voittoa. Tiedän toisaalla olevan helpompaa, muualla olevan värikkäämpää. Nyt olen kuitenkin täällä, olen päättänyt olla täällä ja pysähtyä. Yritän.

Osata olla vain

Huomenna on joulu. Olen ollut ennenaikaisessa joulunvietossa jo kolme päivää ja seinät alkavat jo kaatua päälle. Olen huono vain olemaan. Mieli vaeltaa ja päässä rullaa liuta ajatuksia ja ideoita. Inspiraatiota on kaikkialla ja aina on joku projekti, johon voisi aikansa pistää. Jatkuvasti on olemassa paikka tai asia, jota voisi kehittää ja edistää.

rakkaus

Rakkautta vain

Se iski vasten kasvojani marraskuisena torstaina kuin salama kirkkaalta taivaalta, se maailman yksinkertaisin totuus. Kävellessäni marraskuista Laivurinkatua ymmärsin pahimmankin marrasmyrskyn olevan voitettavissa, jos elämässä on rakkautta ja monen asian tuntuvan tyhjältä ja merkityksettömältä, jos siitä on puutetta. Esimerkiksi rakastavassa sylissä, toisen ihmisen läheisyydessä, kaikki tuntuu kauniimmalta.

Navigate