Varoittava esimerkki Istanbulista

Olen rohkea matkailija. Menen välillä niihinkin paikkoihin, joihin moni muu ei matkoillaan päädy ja usein löydän todellisia aarteita. Silti yritän olla olematta tyhmänrohkea. Monesti näistä vähemmän tutkituista paikoista löytyy valokuvauksellisuutta, mutta valokuvauksen kanssa pitää olla tarkkana ja huomaavaisuus kuvattavien paikkojen ja etenkin ihmisten suhteen on aina oltava matkassa mukana.

Istanbulissa käynyt, minuakin reissujen suhteen reilusti rohkeampi reissaajaystäväni, kertoi minulle Istanbulissa sijaitsevasta köyhästä, mutta kiehtovasta asuinalueesta. Hän kutsui sitä nimellä ”gypsy neighbourhood” ja kertoi sen olevan koko kaupungin rosoisin, mutta kiehtovin kaupunginosa. Sinne oli päästävä, tottakai.

Paikallinen ystäväni vei minut tutustumaan tuohon nimeltä mainitsemattomaan kaupunginosaan. Reissuillani kuljetan mukanani mahdollisimman vähän arvotavaraa, mutta tuona päivänä laukussani oli luottokortti sekä puhelin ja kaulani ympärillä roikkui kamera. Kameraani piilottelin takin alla, kainalossa, enhän halunnut herättää turhaa huomiota. En tiennyt, oliko tuo alue kovinkaan turvallinen.

Olimme kävelleet pari korttelia tämän kaupunginosan alueella ja olin juuri peruuttanut syrjäiseen nurkkaan ottaakseni pari kuvaa rappioromanttisista, silmissäni kovin kauniista rakennuksista, kunnes kuului huutoa. Nuori mies juoksi huutaen meitä kohti, osoitti vihaisena kameraani ja räyhäsi aggressiivisesti ystävälleni omalla kielellään. Pian sivummalta juoksi kolme tai neljä muutakin nuorta miestä.

En tiennyt, mitä tapahtuu. Kävin mielessäni hetkessä läpi kaikki skenaariot ja vaihtoehtoni. Vaistoni käskivät minua pakenemaan. Juoksin sinne, mistä olimme tulleetkin ja takaisin isomman tien vierelle. Katselin perääni ja yritin kuikuilla ystäväni perääni ja pelkäsin hänen puolestaan. Tilanne oli pelottava.

Nuori mies juoksi huutaen meitä kohti, osoitti vihaisena kameraani ja räyhäsi aggressiivisesti ystävälleni omalla kielellään. Pian sivummalta juoksi kolme tai neljä muutakin nuorta miestä.

Juoksin isolle tielle, koska tiesin siellä olevan paljon ihmisiä. Olin juuri aikeissa soittaa pulaan jättämälleni ystävälleni, mutta pian näin hänet kadun kulmassa. Mikä helpotus, hän oli kunnossa. Olisi ollut kauheaa, jos hänelle olisi tapahtunut jotakin. Hän oli kuitenkin tullut sinne minun takiani ja minä jätin hänet yksin noiden miesten keskelle ja vain pakenin.

Jalkani tärisivät säikähdyksestä. Kysyin ystävältäni, mitä oikein oli tapahtunut. Vastaukseksi sain miettimään pistäneitä lauseita. Miehet olivat olleet vihaisia, koska otan kuvia. He halusivat tietää, mihin ja miksi otan kuvia. Heitä on yritetty ajaa pois tuolta asuinalueelta, kuten kaikkia muitakin sen asukkaita. He ovat lainsuojattomia, muualta tulleita, joiden ei enää haluta asuvan tuossa kaupunginosassa. Ymmärrettävästi he eivät halua, että heidän elämäänsä dokumentoidaan tai että heidän taloistaan otetaan kuvia mahdollisesti vaikka talojen myyntitarkoituksessa. He eivät yksinkertaisesti halunneet, että siellä otetaan kuvia. Piste.

Tämä kaikki sai minut miettimään. Tottahan se on, että jos itse asuisin köyhyydessä, en usko voivani ymmärtää jonkun motiivia kuvata kurjuuttani. Tuskin voisin ymmärtää, että jonkun mielestä ränsistyneissä taloissa voi olla jotakin kaunista ja kiehtovaa – jotain niin valokuvauksellista.

Onhan sekin totta, että on moraalisesti väärin mennä ison ja hienon kameran kanssa kurjuuden keskelle ja vielä kuvata sitä. Vaikka tarkoitukseni oli hyvä, köyhyydessä asuvat eivät voi sitä tietää tai ehkä edes selityksien jälkeen käsittää.

Tämä tilanne sai minut miettimään entistäkin kriiittisemmin myös tuskaturismin nimellä tunnettua matkailun muotoa. Tätä tuskaturismia on moneen lähtöön, mutta eniten kyseenalaistan Intian slummeihin ja Brasilian faveloihin tehtyjä turistiretkiä. Niin, turisteja viedään katsomaan sivusta vähävaraisten elämää.

Tällaiset turistimatkat ovat eettisesti niin väärin ja kenenkään ei pitäisi maksaa rahaa varsinkaan ulkopuolisille tahoille nähdäkseen, kuinka vähävaraiset elävät. Tämä asia on tietysti moniulotteinen ja tälläkin on luonnollisesti hyvät ja huonot puolensa.

Onhan se totta, että välillä turistien maksamilla rahoilla saadaan jotain hyvääkin aikaan. Välillä rahat varmasti menevät hyvään tarkoitukseen ja niillä saatetaan tehdä jotain yhteisen hyvinvoinnin eteen. Silti, en kannata tällaista turismin muotoa. Jos itse olen kiinnostunut tällaisista paikoista, haluan mennä näihin paikkohin omana itsenäni ja ihmisenä- en maksavana turistina.

Tuntuu kyllä hullulta, että me, keillä on mahdollisuus palata tuon tuskan näkemisen jälkeen isoihin taloihimme, käymme hetken ajan tirkistelemässä muiden elämää. Varmasti kurjuuden näkeminen saa meidät arvostamaan monia asioita ja valveutumaan, edes hetkeksi.

Oma motiivini ei ollut nähdä kurjuutta ja en oikeastaan edes tiennyt, mitä tältä kaupunginosalta odotin. Ehkä odotin rosoisuutta, valokuvauksellisuutta ja elämän makuista elämää. Sitä näin vain pienen pintaraapaisun, mutta sain hyvän ja tärkeän elämän oppitunnin. Silti, onneksi selvisin vain säikähdyksellä. Ensi kerralla menen sinne ilman kameraani ja tallennan nuo kauniit ja rappioromanttiset kadut sekä kujat vain aivojeni muistikortille.

Pssssst! Jutun kuvat ovat jääneet matkasta blogimuutossa. Asia korjaantuu pian!


I am a courageus traveller. I often explore places many people would not go to and often I end up finding extremely interesting places that I have never heard of before. Still, I try to keep in mind not to be stupid when thinking to be adventurous.

Many times rusty and a bit rough neighbourhoods are really photogenic and interesting, but it´s important to be cautious and respectful when taking pictures in these kind of places. Well, actually it is important everywhere.

It is clear, that not all people understand the term urban exploration and not all the people living in so-called misery understand why I see beauty in the unperfect places while many of them dream of perfect houses.

On my trip to Istanbul, I had gotten a tip from a fellow traveller about a place he called “the gypsyneighbourhood”. He said it was the most charming and the most colourful part of the city. I wanted to go see it.

So I did. I went there with a local friend and with my big camera. I did not really know what to expect. As soon as we had entered the area and as soon as I had taken three pictures of the intriguing and rusty buildings, I saw a man running towards us.

This man did not look happy. He was shouting in Turkish and pointing out my camera. Then three or four men joined him. I was scared. I did not know what was happening and after a while, my natural reaction was to start running and to escape. So, I ran.

I ran and hoped my friend would run the other way. My legs were shaking. I did not know what had happened. I had been afraid they would pull out a weapon or something. I never carry valuables with me when exploring the cities but this time I actually had everything important I owned on that trip with me.

I was just about to call my friend when I saw him. I was relieved he was all right. I asked him what had happened and the answer got me thinking. It was obvious that these people were not happy about a stranger taking pictures of their homes. They live a simple life with not much money and they did not understand the reason for taking pictures there. They did not know what I would use the pictures for. Did I possibly want to harm them with my pictures in some way?

This incident got me thinking about tourism, which is called dark tourism or black tourism. In this sort of tourism people go see misery in different kinds of places. They even organize trips to the favelas in Rio de Janeiro. Really, tourists pay money to go see how poor people live. This is not right.

Of course, seeing that things in your own life could be much worse can make people think about life in a deeper way. Maybe seeing things like this can even make people want to help others more. Still, it is quite an easy way to go take a sneak-preview of poverty or misery and then return to an expensive hotel room. I do not think this is right.

For me, a trip to this neighbourhood was not about seeing poverty. I actually didn´t even know what I was going to see there. It was more about seeing an interesting place and a part of the city that is not on the guidebooks.

This time I was lucky and I am thankful that nothing really happened. Next time in Istanbul, I do want to return there. That time I will go back but without my camera. I will just capture those streets and buildings and the life around them in the special memorycard inside my head. Cameras are obviously not welcome in that charming part of the city and I want to respect that.

Leave A Reply

Navigate