Vain aavistus sen tietänee

Istun alas, laitan rauhoittavan musiikin soimaan. Raavin jaloissa olevia hyttysenpistoja, Lapin tuliaisia. Hörpin yrttiteetä ja huokaan syvään. On tullut muutoksen aika, muutoksen tuulet puhaltavat − olen siihen valmis tai en.

Vielä viikko sitten ajattelin tulevaa muutosta tilaisuutena ja piristävänäkin vaihteluna. Revin kotini kellarihuoneen seinälevyjä ja raivasin itselleni tilaa pieneen huoneeseen, uuteen huoneeseeni. Edessä on vielä katon hiontaa, seinien maalausta ja siivousta ennen kuin voin siirtää tavarani yläkerrasta alakertaan, muuttaa oman kommuunikotini sisällä. Aloittaa alusta.

Järjestelen isoa ja valoisaa huonettani, huonettamme. Tästä huoneesta, tarkemmin kahdesta huoneesta, vaihdan paljon pienempään ja teen sen yksin. Espanjalainen ei tule olemaan kuvioissa ainakaan viikonloppuja enempää seuraavaan vuoteen. Suoraan sanottuna en tiedä, kuinka pitkään hän tulee olemaan menossa mukana edes viikonloppuisin.

Aavistus haluaa silti sanoa tähän asiaan sanansa, sen sanaa on vaikeaa olla kuulematta.

Voiko suhde jatkua, jos elämä vie kahteen eri suuntaan? Voiko suhde jatkua, jos aikataulut eivät mene yksiin ja jos oikeaa tapaa kommunikoida tarpeeksi hyvin ja ymmärrettävästi ei ole? En tiedä, en oikeastikaan tiedä. Aavistus haluaa silti sanoa tähän asiaan sanansa, sen sanaa on vaikeaa olla kuulematta.

Reilu vuosi sitten muutin tähän taloon, muutin avovaimoksi. Nyt muutan samassa talossa omaan huoneeseeni. Huoneeseen, jonka teen vain minulle. Siitä huoneesta tulee minun huoneeni, minun pesäkoloni. Samaan aikaan kun koen täysin omalla maulla sisustetun ja laitetun turvasataman kauniina asiana, sisimmässä tuntuu haikeus. Jos laitan huonetta vain minulle, tiedänkö jo jotain, minkä aavistuskin saattaisi arvata?

Kaikkeen vastaus on vain aika. Aika näyttää. Ehkä, ensi kevään lopulla, muutan takaisin kodiksi tekemäämme valoisaan tuplahuoneeseen tai ehkä kotini tulee olemaan jatkossakin pieni, mutta ehkä jopa kotoisampi pesäkolo. Tuohon pieneen koloon vien paljon viherkasveja, kynttilöitä ja suitsukkeita. Asetan rottinkituolini sopivaan nurkkaan, josta voin katsella Lily-kissa sylissä merelle. Laitan koristelintuhäkin ikkunalle ja unisiepparin sängyn lähelle, viemään pahat unet kauas pois. Samaan aikaan annan asioille aikaa löytää paikkansa, tunnustelen ja kuuntelen. Aika näyttää, ehkä se jo kohta viimein näyttää. Ensi viikolla alkaa uusi aika. Muutos on aina samaan aikaan innostavaa ja haikeaa. Juuri nyt tuntuu enemmän haikealta.

3 Comments

  1. Pingback: Kotikoloni ennen ja nyt - tässä on urbaani viidakkohuoneeni - Urbaani viidakkoseikkailijatar

Leave A Reply

Navigate