Tunteita lentokentillä

Lentokentät, niitä joko vihaa tai rakastaa. Minulla on niitä kohtaan ristiriitaisia tunteita.

Samaan aikaan inhoan niitä kuin sokeripala vesisadetta ja silti tykkään niistä kuin kissa hiiristä. Ehkä nämä matkustamiseen liittyvät ylihinnoitellut ja meluisat välietapit ovat monille kuin kirosana, mutta silti lentokentissä on ihmeellistä taikaa.

Juuri nyt istun Berliinin Tegelin lentokentän lattialla. Tämä kenttä on minulle Helsinki-Vantaan jälkeen se kaikkein tutuin. Kirjoittelen ja samalla lataan kirjoitusvempeleeni akkua. Eteeni on parkkeerattu lastenrattaat ja nappisilmäinen vekara tuijottaa minua taukoamatta ja hymyilee. Hänen pari vuotta vanhempi isosiskonsakin tekee samoin. Nuo lapset selkeästi tykkäävät lentokentistä.

Lentokentät ovat kaiken odottelun, säätämisen ja stressaamisen ohessa paikkoja, jotka ovat täynnä tunteita.

Lentokentillä kohdataan ja erotaan, hyvästellään ja hyväillään. On kiinnostavaa vain katsella ihmisiä ja miettiä, mikä on heidän tarinansa. Minne he ovat matkalla? Miksi joku itkee ja miksi joku nauraa?

Minne tuo kesävaatteisiin pukeutunut nuori mies on matkalla ja mistä tuo rinkka selässä tallusteleva ruskettunut tyttö on tulossa? Entäs tuo puku päällä konettaan näpyttelevä bisnesmies tai kitaraa selässään kantava, nahkatakkinen nuorukainen? Entäs tuo perhe? Heillä on kaikilla jaloissaan sandaalit, mutta he kiukuttelevat toisilleen kuin lauma äkäisiä apinoita.

Tuo pieni tyttö edessäni vilkuilee suuntaani jatkuvasti ja aina kun kurkkaan hänen suuntaansa, hän väläyttää mitä suloisimman hymyn. Joku minua tarkkaileva voisi miettiä, minne tämä sinihattuinen, lattialla istuva ja ympärilleen vilkuileva, mutta nenä koneen ruudussa liimattuna oleva tyttönen on menossa ja mistä tulossa. Tuskin he osaisivat arvata, että kirjoitan juuri nyt matkablogiini ja että olen juuri palaamassa suosikkikaupungistani kotikaupunkiini. Tuskin he tietävät myöskään, että minulla on ollut ihana loma ja että palaan kotiini vain lähteäkseni pian taas uudelleen maailmalle. Niinhän teen aina.

Lentokentät ovat minulle tuttuja paikkoja.

Olen nukkunut kenttien lattioilla ja kivikovilla penkeillä. Olen juoksennellut ympäriinsä laukkuineni ja olen odotellut ikuisuuden pitkissä jonoissa. Olen syönyt, juonut, kirjoittanut ja lukenut kenttien uumenissa. Olen viettänyt niiden sokkeloissa aikaa yksin ja seurassa sekä ollut iloinen ja surullinen.

Omat merkityksellisimmät lentokenttäkohtaamiseni ovat ikimuistoisia. Muistan, kun hyvästelin ystäväni ja isäni Suomessa ennen Jenkkien vaihtovuotta ja samoin muistan sitä seuranneen kohtaamisen Jenkkilän perheeni kanssa. Muistan itkuiset jäähyväiset tuon vuoden jälkeen Minneapolis/Saint Paulin- kentällä ja jälleennäkemisen Suomen päässä. Olisikohan kenelläkään tuolloin ollut aavistustakaan, miksi silmäni punoittivat ja miksi kaulassani roikkui koneeseen mennessä rullaluistimet? Miettiköhän kukaan, keneltä kädessäni ollut kirje oli?

Muistan tuon vaihtovuoden jälkeen ravaamiset Minnesotassa ja poikaystävän, joka odotti usein ruusun kanssa kentällä. Muistan myös kohtaamisen Ateenan lentokentällä ihmisen kanssa, jonka olin nähnyt vain kerran ja joka seuraavan kerran tuli hakemaan minua keltaisella avokuplallaan kotiinsa viettämään ennaltamääräämättömän ajan.

Oi noita muistoja – ilon ja surun kyyneleitä. Ne kuuluvat lentokentille yhtä lailla kuin se jännitys joko kotiinpaluusta tai lomalle lähdöstä. Tässä muistoihini ja ajatuksiini (jotka hetkittäin katkesivat noiden hauskojen pikkutyyppien takia/ansioista) uppoutuessani aika kului rattoisasti ja koneen boarding alkaa lähestyä.

Täältä siis tullaan, Helsinki-Vantaa ja Auf Wiedersehen, Flughafen Tegel!

Jaa kavereillesi! Share on Facebook0Share on Google+0Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn0Pin on Pinterest0

Leave A Reply

Navigate