Tarina ankkuritatuoidusta hurmurista Istanbulissa

On viimeinen iltani kontrastien kehdossa, Turkin Istanbulissa. Aurinko on tehnyt päivän työnsä ja pilviverhon takaa kajastaa valoa. Jos minulla on tilaisuus nähdä auringonlasku, edes pilviverhon takaa, en vastaa tilaisuudelle kieltävästi. Mieleeni muistuu aiemmin näkeväni ovi, tiedän tuon oven vievän kattoterassilliseen ravintolaan. Oikeastaan vain luulen tietäväni.

Mystinen ovi on edessäni, tartun tilaisuuteen. Astelen sisään avonaisesta ovesta ja marssin portaat ylös asti, kuullen muuten elottomassa rakennuksessa koko ajan voimistuvan musiikin. Tunnistan biisin. Buena Vista Social Clubin letkeät rytmit tekevät olostani kotoisan.

Edessäni näkyy keittiö, josta mies huikkaa moikat. Suuntaan korkeimmalle kattoterassille, aivan yksin. Koko paikka tuntuu olevan vain minun yksityiskäyttööni tehty, ainakin tällä hetkellä. Aurinko näyttää itsestään koko ajan suurenevaa palaa, juuri ennen taivaanrannan taakse laskeutumistaan. Hetkessä on taikaa.

Tarjoilijamies nousee portaat ylös, olen ainoa asiakas. Teetä tilatessani en vielä kiinnitä vanhempaan mieheen huomiota, olen lumoutunut auringosta ja Istanbulista. Mies palaa teen kanssa. Hän asettaa eteeni myös omenaleivoksen. Käsivarren ojentaessa teetäni, huomaan miehen kädessä ankkuritaruoinnin. Tatuointi ei ole uusi, se on ollut siinä varmasti jo pitkään. Sen on täytynyt olla, sillä mieskin on jo elämää nähnyt. Sen näkee ja aistii.

Elämässä ei koskaan tiedä, mitä oven takaa voi paljastua – jos vain uskaltaa katsoa.

Onko se sitten tuo ankkuri vai mikä, mutta yht’äkkiä miehen karisma valtaa kattoterassin. Hänen taianomainen läsnäolonsa paljastuu viimeistään hänen avatessaan suunsa. Mies sytyttää tupakan ja kertoo Istanbulista. Hän kertoo lapsuudestaan ja rakkaudesta. Hän kertoo syntyneensä samaan taloon ja osoittaa suosikkisaariaan. Hänen lempeä olemus on täynnä viisautta, suurta syvyyttä.

Onko tämä mies elänyt merillä? Onko hän entinen merimies? Vai onko hän matkustellut muuten vain? Kertooko ankkuri juurista ja kodista? Mistä kaikki viisaus kumpuaa ja miten ihmeessä hän osaa valita elämänviisautensa kolahtamaan juuri minulle, juuri sillä hetkellä? Tässä ihmisessä on taikaa.

Juon teen, syön leivoksen ja auringon laskettua lähden. Lähtiessäni kiitän kauniisti. Mies ei ota maksua teestä, ei myöskään leivoksesta. Hän hymyilee charmikkaasti, mutta kohteliaasti. Hän lausahtaa vielä vastineen tokaisulleni onnenkantamoisesta, kun olin päättänyt avata hänen ravintolansa oven: ”Elämässä ei koskaan tiedä, mitä oven takaa voi paljastua – jos vain uskaltaa katsoa!”

Jaa kavereillesi! Share on Facebook7Share on Google+0Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn0Pin on Pinterest0

Leave A Reply

Navigate