Sri Pada: Buddhan jalanjäljillä Sri Lankalla

Hieman yli vuosi sitten jalkani olivat enemmän maitohapoilla kuin koskaan aiemmin eläissäni. Istuin pienessä bussissa matkalla Sri Lankan Hikkaduwalle. Vieressäni oleva nuori mies istui sri lankalaisittain aivan tarpeettoman lähellä minua. Hän kertoi olevansa ammattijalkapalloilija ja halusi saada puhelinnumeroni. En antanut numeroa ja yritin päästä eroon tästä iilimadosta liimaamalla nenäni lähes kiinni ikkunaan.

Jalkani olivat maitohapoilla, koska olin edellisenä yönä tehnyt niin sanotun pyhiinvaelluksen yhdelle Sri Lankan korkeimmista paikoista, Adam’s Peakille. Paikka sijaitsee Sri Lankan sisämaassa ja on tunnettu pyhiinvaelluskohde lähes kaikkien eri uskontojen edustajien keskuudessa (ja tietysti myös seikkailunhaluisten turistien).

Buddhalaiset uskovat kukkulan päällä olevan itse Buddhan jalanjäljen, kristityt uskovat jalanjäljen olevan Aatamin ja niin edelleen. Kaikilla on jonkinlainen oma uskomuksensa, miksi tämä kyseinen paikka on pyhä ja siksi raskaan pyhiinvaelluksen arvoinen.

Itselleni tämä oli enemmän kokemus ja elämys ja samalla halusin symbolisesti aloittaa elämäni seuraavan vuosikymmenen puhtaalta pöydältä ja käydä pyhiinvaeltamassa kaikki pahuudet pois minusta ennen seuraavan päivän suuria juhliani, 30-vuotissyntymäpäiviäni. En kyllä ole aivan varma, tepsikö tämä puhdistautumisrituaali nyt aivan täysin.

Reissu alkoi elämäni tähän asti pelottavimmalla bussikyydillä Hattonin pikkukaupungista kohti paikkaa (Delhousie), josta huipulle kiipeäminen alkoi. Bussikuski ajoi rämää bussia pitkin vuoristoteitä kuin kyseessä olisi ollut elämää suurempi takaa-ajotilanne. Bussi kiiti rotkojen yllä ja edes kurveissa ei hidasteltu. Olin aivan valmis menemään aukinaiseen oviaukkoon istumaan, jotta olisin valmis tarpeen tullen hyppäämään pois alas rotkoon syöksyvästä bussista. Ehdotin tätä vaihtoehtoa ja vieressäni istuvalle sisarelleni.

Istuimme bussin takaosassa muutaman muun länsimaalaisen kanssa ja kaikki olimme kauhusta kankeina. Ainoastaan uusi tuttavamme, Mike, osasi ottaa rennosti ja sanoi hakevansa seuraavasta vastaan tulevasta kojusta meille oluet. Joko pelkäämme tai pelkäämme ja nautimme.

Avasimme siis lämpimät oluet. Tästäkin huolimatta pyysin kuskia hieman rajoittamaan menoa, joka jopa toimi. Ennen pyhiinvaellustamme olin siis myös erittäin kiitollinen, että edes sain olla elossa ja että näkisin sen seuraavan vuosikymmenen. Sinne siis unohtui ainakin hetkeksi myös kolmenkympinkriisit ja muut. Tärkeintä oli, että olin elossa.

Itse kipuaminen aloitettiin muutaman tunnin yöunien jälkeen aamuyöllä, muistaakseen kolmen neljän aikaan, jotta olisimme huipulla auringon noustessa. Varustauduimme taskulampuin ja lämpimin vaattein. Eväänä banaaneja ja muuta helppoa naposteltavaa sekä paljon vettä. Enpä osannut arvata, mihin olimme kaikkien satojen muiden, lähinnä Sri Lankalaisten, kanssa ryhtyneet.

Edessä oli noin 4800 erikokoista kivenlohkareporrasta, jotka huippua lähestyessä vain muuttuivat koko ajan vaikeakulkuisemmiksi. Kipuaminen oli erittäin uuvuttavaa ja välillä oli pakko pitää taukoa reitin varrella olevissa teetuvissa. Portaat vain jatkuivat ja jatkuivat ja reilun kolmen tunnin kipuamisen jälkeen olimme viimein perillä tuulisella ja kylmällä Sri Padan huipulla.

Huipulla sitten odottelimme auringonnousua, jonka seurauksena Adam’s Peak muodostaa kolmion muotoisen, suuren varjon noin 20 minuutin ajaksi. Tämänkin varjon uskotaan olevan erityisen merkityksellinen ja sen uskotaan edustavan Buddhalaista kolminaisuutta (Buddha, hänen opetuksensa ja Buddhalaisten munkkien yhteisö). Upealtahan tuo varjo näytti. Samoin näyttivät auringon noustessa paljastuvat maisemat. Pimeässä kivuttaessa en ollut voinut kuvitellakaan, miten upeat maisemat Adam’s Peakilta olisi! Näkyi järviä, vuoria ja kaikkea tätä valaisi upea, nouseva aurinko. Wau. Syvä huokaus.

Vuorelta piti ikävä kyllä upeiden maisemien ihailun ja kummallisten rituaalien seuraamisen jälkeen myös tulla alas. Jalat juuri ja juuri kantoivat ja vauhtia ei voinut laskea liian hitaaksi, koska jalat vain alkoivat täristä. Matka tuntui loputtomalta, mutta silti oli todella upea olo. Se oli todellinen itsensä voittamiskokemus ja ehkä elämäni tähän asti fyysisesti raskain suoritus. Jalat tuntuivat auton alle jääneiltä monta päivää kiipeämisen jälkeen, mutta ainakin tiesin, että kokemus oli ikimuistoinen ja sen voimin kestin sen ennenkokemattoman voimakkaan jalkakivunkin.

Suosittelen tätä ehdottomasti kaikille hyväkuntoisille (vaikka paikalliset vanhukset ja jopa sairaatkin tekevät tämän pyhiinvaelluksen silloin tällöin) ja seikkailumielisille. Siitä on nyt tosiaan reilu vuosi ja voin edelleenkin tarkkaan muistaa, miltä tuntui kivuta lukuisia portaita seuraavan viikon ajan ihanaan, merinäköalalla varustettuun kattohuoneistoomme. Se ei ollut kovin nautinnollsta, mutta kaikki tämä on todellakin kokemus, jota ei ihan helpolla unohda…ja jota en toisaalta ihan heti halua uudestaan kokea! Noh, ainakin seuraavalla kerralla tiedän. Toisaalta, tässä kun nyt mietin ja muistelen tuota kokemusta, alkaa menojalkaa taas vipattamaan! Teitäkin on siis varoitettu!

Psssst! Jutun kuvat ovat kadonneet matkan varrella. Asia korjaantuu pian!

Leave A Reply

Navigate