Peukalokyydillä Sarajevoon

Palaillaanpas kolmisen viikkoa ajassa taaksepäin, takaisin edelliselle reissulleni eli Balkanille. Kerroin jo upeasta Durmitorin kansallispuistosta, mutta vain sivusin sen jälkeen tapahtunutta seikkailuani kohti Sarajevoa. Etäisyydeltään lyhyehkö matka Zabljakin vuoristokylästä Bosnia-Hertsegovinan Sarajevoon kesti vuorokauden verran, mutta se oli myös oma valintani ja osa seikkailua!

Zabljakissa ei juurikaan ollut liikennettä ja ajatus liftaamisesta Sarajevoon tuntui jänittävältä, mutta haastavalta. Minä ja Eurooppaa ristiin rastiin liftaillut ja sohvasurffannut reissaaja yritimme silti saada peukalokyydin edes lähemmäksi naapurimaan rajaa. Siinä me sitten törrötimme tien vieressä jonkin aikaa, kunnes tavallinen bussi nappasi meidät kyytiin. No joo, tämä bussikyyti oli ystävälleni kynnyskysymys (hän halusi vain liftata), mutta tajusimme, ettei sieltä ainakaan kovin pikaisesti muuta kyytiä saisi.

Hyppäsimme siis bussin kyytiin ja matkasimme noin tunnin verran seuraavaan isoon risteykseen (joka tuntui olevan keskellä ei mitään), jossa jatkoimme taas peukalokyydin tavoittelemista. Ystävälliset kulkukoirat hengailivat kanssamme, kun toiveikkaina nostimme peukalot pystyyn kymmenisen minuutin välein ohittaville autoille.

Odottelimme sitä oikeaa autoa pari tuntia ja alkoi jo hämärtää. Autoilijat tuntuivat kaikki olevan menossa väärään suuntaan tai muuten vain olivat epähalukkaita ottamaan meitä, epäilyttäviä liftareita, kyytiinsä likaamaan penkkejään. Mietimme jo, mihin siellä saisi teltan pystytettyä, kunnes taas bussi lähestyi. Katsoimme toisiamme ja minun aikatauluni takia tiesimme, että meidän on taas myönnyttävä bussikyytiin.

Pääsimme bussilla Pluzinen kylään asti, joka muuten osoittautui erittäin kauniiksi paikaksi. Mielettömän kaunista luontoa, suosittelen!

Oli jo hämärää, mutta päätimme vielä sinnikkäästi yrittää liftata huoltoaseman lähellä. Autoja ei juurikaan tullut ja nekin ainoat autot, jotka näimme, olivat tulossa tankkaamaan huoltoasemalle ja kuskit vain nostelivat olkapäitään.

Tunnin huono-onnisen liftauksen jälkeen päätimme jäädä Pluzineen yöksi. Etsimme paikan teltalle ja sellainen löytyi puistosta, puiden alta. Haimme kaupasta viiniä, juustoa ja leipää ja söimme iltasapuskamme otsalampun valossa.

Yö oli viileä ja puin päälleni kaiken, mitä rinkastani löytyi. Riippumatto toimi peittona, paita tyynynä ja pyyhe kaulahuivina. Kekseliäisyys ei ole koskaan huono ominaisuus! En ollut varustautunut telttailuun, mutta kivaahan se aina on! Kaiken lisäksi olin koko kesän halunnut mennä Suomessa telttailemaan, mutta seuraa ei ollut oikein löytynyt. Sain siis mitä halusin; en tosin Suomessa.

Heräsimme auringonnousun aikaan ja vasta auringon valaistessa maisemaa huomasimme, että kyseinen puisto oli luumuplantaasi. Nukuimme siis luumupuiden alla. Aika ihkua. Muutenkin paikka oli uskomattoman kaunis! Turkoosi joki virtasi vuorten välissä ja aamuauringon ensimmäiset sätet valaisivat vuorten seinämiä.

Noniin, peukut taas pystyyn ja Sarajevon kyltti käteen. Autoja oli jo vähän edellisen illan tilannetta enemmän, mutta mistään ruuhkasta ei todellakaan voinut puhua. Suurin osa autoista oli taas menossa tankkaamaan.

Viimein, parin tunnin palelun ja odotuksen jälkeen mäen päällä näkyi rekka. Tämän täytyy olla meidän kyytimme! Söpöimmät koiranpentuilmeet kasvoillamme ja peukut epätoivoisesti pystyssä seisoimme tien vieressä ja se rekka hidasti!

Se tunne oli uskomaton! Kuinka paljon voikaan arvostaa autokyytiä ja auton lämmitystä! Todellista tunteiden vuoristorataa ja voin vannoa, että en ole koskaan hymyillyt minkään auton kyydissä yhtä intensiivisesti, kuin tuona päivänä, tuon rekan kyydissä.

Muutenkin, maisemat tuolla tunnin rekkakyydillä olivat sanoinkuvaamattomat, henkeäsalpaavan kauniit. Taisin ystäväni kanssa sanoa ”WOW!” varmaan satoja kertoja tuon turkoosin joen vartta, vuoriston välissä, luolia pitkin pujottelevan autotien varrella. Tuo reitti, Pluzinesta Bosnia-Hertsegovinan rajalle, on ehkä kaunein autotie, minkä maa päällään kantaa!

Maiden rajalla rekka jatkoi omaan suuntaansa ja olimme taas omillamme. Ylitimme Montenegron ja Bosnia-Herzegovinan rajan kävellen. Leimat passiin ja menoksi! Liftaus jatkui tästä huonolla menestyksellä, autoja ei vain ollut. Vaihdoimme vaatteet lämpimän ilmaston vaatteisiin ja kaupunkiympäristöön sopiviksi. Vaelluskengät sandaaleiksi ja tuulihousut mekoksi.

Seuraava etappi oli siis Sarajevo ja päätimme yhteisymmärryksellä, hetkeäkään miettimättä, hypätä kaukaisuudesta lähestyvän bussin kyytiin ja huristella sillä aina määränpäähämme asti. Olipahan matka, mutta olipahan myös seikkailu, jonka tulen aina ja ikuisesti muistamaan!

Psssst! Jutun kuvat ovat hypänneet pois matkasta blogin muutossa. Asia korjantuu pian!

Leave A Reply

Navigate