Ote matkapäiväkirjasta: Nuhanenä San Juan Del Surin bilekaduilla

Rakas matkapäiväkirja,

Makaan majatalon valkoisissa lakanoissa ja niiskutan. En surusta, niiskutan nuhasta. Olen kerännyt sängylle jo vuoren yhden niiston jälkeen halkeilevaa vessapaperia. Sitä kuluu nyt harmillisen paljon. Otan tämän vastaan, tasapainon nimissä. Se Yin ja se Yang.

Majatalo on suhteellisen puhdas, lattialla ei ole hiekkaa, maassa ei juokse torakoita. Hyttysiäkään ei näy. Tämä tuntuu jo melko luksukselta. Hintaa tällä ex tempore bongatulla majapaikalla on 13 dollaria yöltä. Se on melko tavallinen hinta simppelille huoneelle täällä suunnalla.

Kello on vasta kuusi aamulla, mutta sama melu on jatkunut jo eilisestä illasta. Elämä tässä rantakaupungissa ei lopu koskaan, tämä paikka on kuin Nicaraguan versio Balin Kutasta. Tämä paikka ei ole minua varten, ei ainakaan tämän hetkistä minua varten. Täällä en kuule edes omia ajatuksiani, vaikka toisaalta joskus sekin voisi olla hyvä.

Saavuin tänne San Juan Del Surin rantakaupunkiin eilen juuri auringon laskiessa valtamerelle, tyynelle sellaiselle. Matkasin tänne Isla Ometepen tulivuorisaarelta sekä heppoisella puulaivalla että laivasta löytämäni sveitsiläisen reissaajan kanssa jaetulla taksilla. Jaettu taksi on halvempi taksi. Silloin tällöin olen jakanut hotellihuoneitakin kuluja kattaakseni, mutta nyt tarvitsen omaa tilaa. Tällä matkalla haluan keskittyä omiin ajatuksiini, olla myös omassa seurassani – edes välillä.

Matka alkaa olla jo loppusuoralla. Juurihan vasta saavuin tänne. Aika kuluu, kun viihtyy. Tekniset laitteeni ovat reistailleet ja nettiyhteydet ovat olleet haastavat. Se on hyvä, luulen.

Tämä matka on vienyt minut matkalle omaan itseen. Jopa alle kolmen viikon reissu voi olla silmät avaava kokemus – etenkin yksin reissatessa. Olen tänä aikana löytänyt maailmasta paikan, jossa toiveet toteutuivat. Paikan, jossa moni palanen loksahti paikoilleen. Sellainen paikka Pieni Maissisaari oli minulle. Asuin viidakon laidalla sijaitsevassa ekologisessa puumajassa, josta aukesi merinäköala. Join hedelmämehuja ja joogasin. Kuuntelin musiikkia rantabaareissa ja tutustuin ihmisiin. Snorklausunelmani täyttyi ja kahdeksan delfiinin joukko liittyi seuraamme veden alla. Jopa paikalliset Tarzanit kiipeilivät puihin noutamaan minulle kookoksia.

Maissisaari tarjosi kaikessa yksinkertaisuudessaan kaiken, mitä halusin. Myös kaiken, mitä tarvitsin. Joskus se, mitä haluamme, ei ole hyväksi meille. Samaan aikaan tietyt epämiellyttävät tapahtumat ja asiat elämässä vievät meitä oikeaan suuntaan, auttavat ymmärtämään. Niitäkin kuuluu tähänkin elämään, uskokaa tai älkää.

Matkaa on jäljellä enää muutama päivä. Tuntuu, kuin aika olisi mennyt siivillä, samaan aikaan olen kokenut miljoonia kullanarvoisia hetkiä. Elämä on kauniissa käännekohdassa, jota kuinkin kuin ties kuinka monetta kertaa lukemani ja tälläkin kertaa mukaani roudanneeni Eat, Pray, Love -kirjan Elizabethillä.

Elämä voi nyt viedä moneen suuntaan. Pian se vie seuraavaan ja rauhallisempaan majapaikkaan seuraavalla rannalla ja pidemmällä tähtäimellä Berliiniin asuntopapereita allekirjoittamaan ja kenties pakettiauto-ostoksille. Kyllä, Berliinin asunto on viittä vaille myyty. Menen nyt nostamaan inkivääriteekupposen elämän uusille kujeille, jännittäville ja opettavaisille kujeille!

 

 

 

Jaa kavereillesi! Share on Facebook11Share on Google+0Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn0Pin on Pinterest0
Navigate