Milano: Rumankaunis kaupunki

Nyt hypätään viidakosta takaisin kaupungin sykkeeseen. Tutustuin pienen pintaraapaisun verran maaliskuun alussa Italian reissullani Milanoon. Kaupunki, joka on maineeltaan ruma teollisuuskaupunki ja muodin mekka ei ole koskaan ollut kaikkien maailman kaupunkien joukossa minulle kovinkaan kiinnostava. Nyt voisi sanoa, että vain päädyin sinne.

Saavuin Milanoon illalla ja satoi vettä. Odottelin Cadornan asemalla jännittyneenä vain pari päivää aiemmin netistä bongaamaani sohvasurffaus-isäntääni. Aseman tunnelma vastasi lähes Helsingin rautatieaseman tunnelmaa ja juopottelevia ihmisiä näkyi ulkona. Ensifiilis sateisesta kaupungista ei todellakaan ollut kummoinen. Minulla oli nuhakin.

Muutaman minuutin päästä tunnistin etäältä saapuvan henkilön etsimäkseni tyypiksi. Sieltä hän saapui, pyöränsä kanssa. Moikka vaan, sohvasurffaus-host, ja pian olimmekin jo syömässä gelatoa. Satoi tai paistoi, ei Italian lomaa voi muulla tavalla aloittaa, kuin herkuttelemalla.

Tämä oli ensimmäinen kosketukseni Milanoon. Seuraavan reilun viikon aikana poikkesin Milanossa useaan otteeseen, aina matkalla jonnekin muualle. Viimeinen päiväni Italiassa oli omistettu kokonaan tuolle kolkonoloiselle kaupungille ja lähdin rinkka selässä pienelle tutkimusmatkalle, ilman karttaa tietenkin.

Matkasin metrolla jonnekin. Duomo kuulosti lupaavalta, sen täytyi olla se kaikkien tuntema ja postikorteista tuttu katedraali. Nousin metron portaat ylös, maan tasalle, ja siinähän se olla törrötti. Milanon maamerkki oli suoraan silmieni edessä, siitä oli hyvä aloittaa tutkiminen.

Ennen kaupungin tutkimista halusin taas herkutella. Gelatoa, mulle, heti!
Myyjä oli mukava. Laukoi kohteliasuuksia minulle ja muille naispuolisille jäätelönhimoisille henkilöille. Jäätelöä ei kai koskaan voi syödä liikaa, eihän?

Aurinko paistoi. Samoilin ympäriinsä. Löysin katutaiteilijoita ja pysähdyin katselemaan niistä parhaimpia. Mies esitti rattaissa nukkuvaa vauvaa ja kimitti kovaan ääneen. Yrittipä tuo miesvauva iskeä italiaksi ohikulkevia naisiakin. Naureskelin, ihan parasta!

Löysin katu-uskottavalta näyttävän ravintolan. Myyjä kehui farkkutakkiani ja hymyili. Valitsin vitriinin takaa itselleni mieleisen pizzaleivän ja istuin terassille ihmettelemään menoa. Tyylikkäitä ihmisiä näkyi joka puolella. Oli salkkuja, lierihattuja, mekkoja, hameita, skoottereita ja korkokenkiä. Katukuva oli jokseenkin, kuten olin sen kuvitellut olevan. Milano ja maailman tyylikkäimmät ihmiset!

Jatkoin matkaa vatsa täynnä. Rinkka selkään ja menoksi. Seurasin tyylikästä pariskuntaa. Arvasin heidän olevan menossa jonnekin kiinnostavaan paikkaan. Päädyimme muotikortteleihin ja Breran kaupunginosaan. Pieniä, kauniita mukulakivikatuja. Tässä kaupunginosassa ei ollut jälkeäkään siitä rumasta teollisuuskaupungista, minkälaisena olin Milanoa pitänyt.

Mies esitti rattaissa nukkuvaa vauvaa ja kimitti kovaan ääneen. Yrittipä tuo miesvauva iskeä italiaksi ohikulkevia naisiakin. Naureskelin, ihan parasta!

Samoilun jälkeen jatkoin herkuttelua taidekauppaa vastapäätä olevassa kahvilassa, jossa tilasin lasillisen viiniä. Päiväviiniä ja ihmisten katselua, nautiskelua. Paikka oli selkeästi taide- ja muoti-ihmisten suosiossa. Silmäniloa riitti, vaikka itse en rinkka selässä, rennoissa vaatteissani ihan muodin mekkaan aivan täydellisesti sopinutkaan. Noh, ristiriidat ja kontrastit ovat vain hyvä asia.

Kontrasteja syntyi lisää, kun jatkoin matkaani. Päädyin putiikkien kaduille. Dolce & Gabbana, Louis Vuitton, Armani, Gucci ja Valentino vieri vieressä ja minä niiden edessä, rinkka selässä. No joo, se ei ollut minun maailmaani, mutta miksei sitä voisi hetken aikaa ihmetellä. Ihmettelinkin.

Päivä alkoi kääntyä iltaa kohti. Suuntasin takaisin lähtopisteesen. Istuin Duomo di Milanon portailla ja fiilistelin. Oli karnevaaliaika ja lapset olivat pukeutuneet hauskasti. Oli leppäkerttuja, ampiaisia, prinsessoja, prinssejä ja sotilaita. He leikkivät ja juoksentelivat ympäriinsä.

Eräällä miehellä oli lastenrattaissa koira. Toinen vanhempi mies ulkoilutti kissaa. Lapset pysähtyivät silittelemään koiraa ja kissaa. Joku puhalsi saippuakuplia ja joku heitteli ilmaan karneevaaleihin liittyvää paperisilppua. Ilo oli käsin kosketeltavissa, vaikka olin muka Euroopan yhdessä rumimmista ja kylmimmistä suurkaupungeista.

Niin ne mielikuvat murtuvat. Saavuin sateiseen Milaanoon, joka oli kaikkea muuta kuin kiinnostava ja lähdin aurinkoisesta, iloa täynnä olevasta kaupungista, joka oli täynnä elämää. Vaikka Milano ei jäänyt mieleeni mitenkään erityisen upeana paikkana, ei se myöskään ollut pelkästään ruma ja tylsä. En sinne luultavasti uudestaan hakeudu, mutta ei minua haittaakaan sinne palata, sillä minulla oli aika ihana päivä Milanossa.

Psssst! Jutun kuvat ovat hypänneet matkasta blogimuutossa. Asia korjautuu pian!

Leave A Reply

Navigate