Vaihto-oppilasvuosi oli kaiken alku

Vuosi vaihto-oppilaana muutti elämäni suunnan. Vuosi Yhdysvalloissa teki pienen kylän tytöstä maailmankansalaisen ja opetti enemmän kuin mikään koulu.

En ole kertonut teille kaikkein tärkeimmästä matkastani, ensimmäisestä oikeasta matkastani. Itselleni kaikkein käänteentekevin matka tapahtui jo viime vuosituhannella, vuonna 1999. Tuo ensimmäinen matkani, the matka, kesti kokonaisen vuoden.

En ollut koskaan istunut edes lentokoneessa, kun nykyään yhä vahvemmin sisälläni jylläävä wanderlust pääsi valloilleen. En tiennyt maailmasta tuolloin oikeastaan mitään. Suosikkiohjelmiani televisiossa olivat jenkkien high schooleihin liittyvät hömpät ja mielestäni olisi ollut maailman parasta olla vaikka pienissä vaatteissa keikistelevä cheerleader.

Olin saanut päähäni, että minun on päästävä vaihto-oppilaaksi. Halusin vaihtariksi, eikä päätäni olisi voinut enää kääntää kukaan tai mikään. Sain vanhempani vakuuttumaan asian tärkeydestä ja he mahdollistivat minulle tämän, elämääni suuresti tai jopa suurimmin vaikuttaneen kokemuksen. Nöyrä kiitos heille siitä!

Minne vaihto-oppilaaksi?

Mietin tuolloin kohteina lähinnä Australiaa ja Yhdysvaltoja. Halusin englanninkieliseen maahan. Oliko se sitten ne cheerleaderit vai mikä, mutta Jenkkeihin minä päädyin. Tällä hetkellä valitsisin ehkä jopa jonkun eksoottisemman maan, mahdollisesti Bolivian tai vaikka Nicaraguan.

Olin 17-vuotias ja täysin kokematon matkustaja. Perheeni ei matkustellut. Puolisen vuotta siinä meni suunnitellessa ja isäntäperhetietoa odotellessa. Vaihto-oppilasjärjestöni, YFU, ei mahdollistanut osavaltion valintaa ja hyvä niin. Tietysti unelmoin Californiasta ja Floridasta, mutta halusin antaa kohtalon päättää tulevaisuudestani. Näin toimin edelleenkin usein.

Olin saanut päähäni, että minun on päästävä vaihto-oppilaaksi. Halusin vaihtariksi, eikä päätäni olisi voinut enää kääntää kukaan tai mikään

Viimein se kauan odotettu kirje tuli. Minulle oli valittu alue, josta minulle etsitään sopiva perhe lähes kokonaiseksi vuodeksi. South Dakota, North Dakota, Wyoming, Iowa ja Minnesota. Mitä nämä osavaltiot edes olivat? Minnesotasta olin ehkä jossakin yhteydessä kuullut, mutta muut olivat täyttä hepreaa.

Olin teinityttö, pikkukylästä kotoisin. Tottakai haaveilin isoista ympyröistä ja pilvenpiirtäjistä. Sitten minut oltiin laittamassa mahdollisesti Iowaan, jossa ei ole juurikaan mitään, jos ei farmeja lasketa. Toivoin listalta eniten Minnesotaa, koska minulle selvisi, että jenkkien suurin ostoskeskus, Mall of America, sijaitsee siellä. Tämän ostoskeskuksen sisällä on muuten planetaario, huvipuisto ja neljä lähes Stockmannin kokoista tavarataloa! Myös Princen studio on Minnesotassa. Minnesotassa on myös pilvenpiirtäjiä. Siellä on myös kaikenvärisiä ihmisiä. Hyvä.

Toiveeni toteutui ja sain kirjeen minnesotalaiselta perheeltä. Minut oli sijoitettu perheeseen, johon kuuluu äiti, isä sekä kaksi pikkuveljeä. Loistavaa, minulla ei ole täällä biologisia veljiä. Nyt saisin kokea, minkälaista on elää testosteronivoittoisessa (jos nyt alle 10-vuotiaiden poikien testosteronitaso voidaan ottaa laskuihin mukaan) perheessä.

Voitte vain kuvitella tuon hetken. Hetken, kun olet juuri tavannut ihmiset, joiden luona tulet asumaan seuraavat kuukaudet ja ihmiset, jotka tulevat olemaan suurin osa elämääsi seuraavien satojen päivien ajan.

Kesän jälkeen koitti kauan odotettu ja jännitetty päivä. Jos ei lasketa mukaan sitä faktaa, että olin jättämässä tuolloisen poikaystäväni, perheeni sekä ystäväni Suomeen, olin todella innoissani. Tätä olin halunnut ja nyt se hetki oli käsillä.

Vuodeksi vaihto-oppilaaksi, Minnesotaan

Hyppäsin jännittyneenä koneeseen, kahden ison matkalaukun kanssa. Lento, vaihtolento ja uusi vaihtolento. Taivas myrskysi, mutta en osannut pelätä edes edessämme sinkoilevia salamoita. Olin vain innoissani, olin toteuttamassa suurta unelmaani!

Pitkän matkan jälkeen astuin viimeisestäkin koneesta ulos. Jännitti. Kentällä minua odotti hymyilevä perhe. Bongasin ilmapallot käsissään hymyilevän perheen jo kaukaa. Heidän kyltissään luki: ”Welcome Laura!”

Voitte vain kuvitella tuon hetken. Hetken, kun olet juuri tavannut ihmiset, joiden luona tulet asumaan seuraavat kuukaudet ja ihmiset, jotka tulevat olemaan suurin osa elämääsi seuraavien satojen päivien ajan.

Nämä ihmiset ovat vieraita. Tiedät vain heidän nimensä ja pientä taustaa. He puhuvat vierasta kieltä ja vievät sinut kotiinsa. Kotiin, joka tosin osoittautui olevan järven rannalla ja kotiin, jonne voisi melkein eksyä. Kodissa häntää heilutti koira. Tiesin sen, olin todellakin tullut kotiin.

Tulloin en tosin vielä tiennyt, että nämä ihmiset tulisivat olemaan suuri osa elämääni aina ja että tuo ensimmäinen matkani muuttaisi kaiken elämässäni. En myöskään tiennyt, että matkalta minulle jäisi monta hyvää ystävää maailman monesta eri kolkasta.

Tuo matka ja kokemus itketti ja nauratti, suututti ja vihastutti, antoi ja otti, näytti ja opasti sekä kaikkea muutakin, mitä vain kuvitella saattaa. Koin ja elin vuoden aikana intensiivisemmin kuin koskaan. Puhun tuosta vuodesta, ensimmäisetä matkastani, niin kuin se olisi tapahtunut eilen. Oikeasti siitä on jo vuosia.

Tuo matka jätti minuun jälkensä. Se opetti minulle, että maailma on täynnä tutkittavaa. Se opetti, että kaikesta selviää. Tuo matka oli kaiken alku. Tuo matka teki minusta maailmanmatkaajan, joka ei enää koskaan halua lopettaa maailman matkaamista. Matkakärpänen puraisi pahemman kerran ja hyvä niin. Olisi kauheaa, jos näin ei olisi käynyt. Ilman tuota puremaa minä en olisi minä.

5 Comments

  1. Ihana tarina. <3 Itse halusin vaihtariksi Australiaan, mutta elämä (vai kohtalo?) heitti minut Meksikoon – ja hyvä niin! Todellakin vaihtarina oppii että kaikesta selviää, eikä maailma lopulta ole niin suuri kuin joskus tuntuu. Ah. Parhaat muistot. <3

  2. Minulla tuli juuri kesäkuussa kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun valmistuin ja vaihto-oppilasvuoteni päättyi. Voin allekirjoittaa melkein jokaisen lauseesi, paitsi sen talosta järven rannalla. Meidän talomme nimittäin sijaitsi maissipellon reunalla – juuri siellä Iowassa.

    • Urbaanilaura Reply

      Vai sinä päädyit juurikin maissipellolle Iowaan, heh. Teininä sellainen ei oikein mieltä lämmittänyt, nyt voisi olla kovin toisenlainen fiilis :).

  3. Pingback: Ajatuksia lentämisestä - Lentopelkoa vai rentoutumista? — Urbaani viidakkoseikkailijatar

  4. Pingback: Miksen uskaltaisi? — Urbaani viidakkoseikkailijatar

Leave A Reply

Navigate