Matkailu avarsi, taas kerran

image

Maisemat vilisevät ohitse. Palmuja, ränsistyneitä taloja, vesistöjä, lehmiä ja kulkukoiria. Poltetuista roskista tuleva savun haju tunkee junaan sisälle avoimista ovista ja ikkunoista. Itsekin istun junan oviaukossa, oven ollessa selkosen selällään.

Sain heitetttyä rinkkani matkatavarahyllylle, se painaa enemmän kuin tänne tullessa. Teetä, asusteita, vaatteita ja luontaiskosmetiikkaa, kaikkea sitä olen rinkkaani kasannut. Tarvitsen tain en, niihin hourahdin.

Taas kerran olin pakannut mukaani liikaa, melkein olisin voinut lähteä matkaan tyhjällä rinkalla ja täyttää sitä pikku hiljaa matkan edetessä. En kai koskaan opi. En, vaikka takana on erittäin monta lyhyttä ja vähän pidempää matkaa.

image

Taakse jää Sri Lanka maisemineen. Taakse jäävät tropiikin tuoksut ja tropiikin kostea kuumuus. Taakse jää villinä pauhaava meri ja taakse jäävät meluisat tiet ja jollakin tavoin kaoottinen elämä. On kotiinpaluun aika.

Tämä matka, kuten matkat yleensäkin, oli myös matka omaan itseeni. Jouduin tilanteisiin, jollaisiin en ole tottunut. Jouduin tekemään enemmän kompromisseja kuin pitkiin aikoihin. Ravintolan tai majapaikan valinta ei ollut vain omissa käsissäni ja jouduin kyselemään toisen ihmisen mielipidettä. Se on kai hyväkin oppi, epäitsekkyys nimittäin.

Välillä se, mitä luulee haluavansa muuttuu hetkessä. Välillä se, kuka luulee olevansa onkin minä itse aiemmin – nyt olenkin ehkä jotain muuta. Ennen nautin jostakin, miksei sama asia tuo nautintoa enää nyt?

Matkan ollessa matka omaan itseeni, tämä oli ennen kaikkea myös matka toiseen ihmiseen. Kuka tuo tyyppi oikein on, kenen kanssa aikaani vietän? Miten hän käyttäytyy uudessa ympäristössä ja mitä hän matkaltaan haluaa? Haluammeko ylipäänsäkään samoja asioita matkalla tai elämässä yleensäkään?

Arjessa sitä pyörii omassa turvallisessa oravanpyörässään, kaukaa näkee aina paremmin. Täältä katsottuna me kaikki Suomessa asuvat olemme kovin onnekkaita, periaatteessa. Kukaan meistä ei kävele rannalla tuntikausia kantaen painavia kookoksia olallaan niin, että hartianseudun iho on kovettunut. Kukaan ei myy lottokuponkeja tien varressa raajansa menetettyään. Kaikilla meillä on koti tai ainakin jonkinlainen mahdollisuus sellaiseen. Olemme hyväosaisia.

image

Tälläkin matkalla huomasin, etten nauti turistivoileivän syömisestä turisteille tehdyllä rannalla, jossa parveilee kaupustelijoita hankkimassa ruokaa syödäkseen. Joskus aiemmin olisin kai voinut nauttiakin, joskus aiemmin en ehkä ajatellut asiaa sen kummemmin.

Tämänkin pienen matkan jälkeen kuvittelen edes tuntevani itseni hieman paremmin. Tiedän taas hieman paremmin, mistä nautin ja mistä en. Tiedän, mistä hermostun ja mistä silmäni kostuvat onnenkyynelistä.

Tiedän myös sen, että tähän matkaan kuului paljon sellaista, josta moni vain haaveilee. Tein juuri niitä asioita, joista itsekin aina toisen some-kuvissa tykkäilen. Yritän muistaa olla siitä kiitollinen ja kiitollinen siitä, että minulla oli mahdollisuus tähän kaikkeen. Kaikilla ei ole.

Tärkeimpänä tiedän, että matkailu on taas avartanut ja kyllä tiedän, että se on kliseisesti sanottu. Klisee tai ei, olen taas hiukan avartuneempi ja maailmani ei enää koskaan ole täsmälleen samanlainen kuin se oli ennen tätä matkaa.

Voi maailma, ei sinuun kai voi koskaan kyllästyä. Pian pääsen käymään läpi tätä matkaa kuvien kera ja pääsen kertomaan teille tarinoita maailmasta ja sen hyvästä sekä pahasta ihmeellisyydestä.

Jaa kavereillesi! Share on Facebook0Share on Google+0Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn0Pin on Pinterest0

Leave A Reply

Navigate