Levottoman mielen syndroomasta

Sunnuntai, levoton olo ja poukkoileva mieli. En tiedä, johtuuko tämä melankolian ja levottomuuden piirileikki eilisistä juhlista vai onko tämä olotila tullut jäädäkseen, potkiakseen minua eteenpäin.

Olen kirjoittanut kaukokaipuusta ja maailmannälästä. Olen kertonut suurista ja pienistä unelmista sekä niiden toteutumisesta ja toteuttamisesta. Jos jokin asia on blogissani pysynyt, myötä- ja vastatuulessa, on se ollut levottomuus ja levottomuuden siivittämä jatkuva kaipuu jonnekin.

Se tunne on täällä taas, se on vahvempi kuin aikoihin. Se oli sisälläni, vaikka seurustelin. Se on sisälläni, kun olen yksin. Se katosi hetkeksi, kun sisustin liian ihanaa kotia, mutta nyt se tunne on löytänyt jopa turvasatamaani. Levottomuus on minussa ja tässä hetkessä se vaatii huomiota, ei niinkään sen taltuttamista meditoimalla tai muin vippaskonstein. Haluan antaa sille tilaa. Ehkä sen kautta se rauhoittuu.

Sille tunteelle on aika tehdä jotakin. Kuka osaisi kertoa, mitä se jotakin on? Minne mennä ja mitä tehdä? En etsi parempaa paikkaa, etsin vaihtelua. En edes tiedä, mitä etsin tai etsinkö edes. Levoton sielu kaipaa vaihtelua, sen ainakin tiedän. Levoton mustalaissieluni. Mistä lie olen sen perinyt, mistä lie itseeni tartuttanut?

Intuitio. Kuuntelisinko sitä? Ehkä se tietää lääkkeen sisäiseen levottomuuteen? Se vihjailee tietyistä paikoista ja tietyistä asioista. Se antaa merkkejä, jotka tosin sekoitan välillä mieleni haluihin. Mieli haluaa välillä epätodellisia mielikuvia. Se tunnetusti haaveilee milloin minkäkinlaisista Tarzaneista, jotka elävät vain saduissa ja puumajoista, joissa ei luultavasti olisi aikuisten oikeasti kovinkaan mutkatonta elää.

Voi järki ja voi tunteet. Voi niiden taistelu. Katsotaan, kumpi tai mikä voittaa. Katsotaanko, yritänkö taas kerran taltuttaa tämän mielen vai annanko sen sittenkin vain viedä mukanaan. Seuraava askel matkalla jonnekin on ainakin nimi berliiniläisen asunnon kauppakirjoissa. Sen jälkeen koko maailma on auki, periaatteessa. Kysymys kuuluu? Mitä tekisin, jos käytännössä melkein mikä vain olisi mahdollista? Mitä sinä tekisit?

1 Comment

  1. Ei se levottomuus välttämättä katoa, sen kanssa vain oppii elämään. Oma levottomuuteni johtuu juurettomuudesta. Siitä, ettei minulla Suomessa ole sellaista paikkaa minne kokisin kuuluvani. En ole koskaan kuulunut mihinkään tiiviiseen kaveriporukkaan, työyhteisöön, opiskelijaryhmään tai muuhunkaan. Olen aina ollut irrallinen ja perheenkin kanssa välit ovat rikkonaiset. Äidin kanssa olen läheinen, mutta yhden ihmisen varassa olevat perhesuhteet eivät ole auttaneet juurieni etsimisessä.

    Olen matkustanut ympäriinsä, itään ja länteen jo kymmenen vuoden ajan aina mahdollisuuksien mukaan. Olen matkalla tälläkin hetkellä. Matkoilta olen palannut takaisin Suomeen, koska minulla oli kaksi kissaa. Nämä kissat olivat tärkeintä elämässäni 20 vuoden ajan, mutta viime vuonna vanhuuden myötä jouduin molemmista luopumaan. Nyt minulla ei ole ”syytä” palata Suomeen, mutta koen, että juurettomuuden lisäksi olen päämäärätön.

    Taidamme painia melkolailla samojen asioiden kanssa ja lohduttavaa tietää, että emme ole yksin.

Leave A Reply

Navigate