Koska olen kolkytyks

Törmäsin täällä internetin ihmeellisessä maailmassa kakskyt ja risat olevan nuoren naisen kirjoitukseen iästä ja sen tuomista odotuksista. Tämä on kieltämättä aihe, jota tällainen 31-vuotias nuori nainenkin silloin tällöin joutuu matkoillaan ja arjessaan pohdiskelemaan. Kirjoittelinkin jutussani ”Ihana, levoton sieluni” vähän samaan aiheeseen liittyen jo jonkin aikaa sitten, mutta nyt aihe tuntuu taas kovin ajankohtaiselta. Haluan nyt, syksyisenä tiistai-iltana pohtia tuota ikäkysymystä hieman lisää näin reissaajan näkökulmasta.

Kuvittelin joskus lapsena, että 28 on ehkä se ikä, kun olen naimisissa, minulla on kaksi lasta, koira ja omakotitalo. Mitä lähemmäs tuo ikä tuli, sitä kaukaisemmalta tuo paketti minulle itselleni alkoi tuntua. Välilä se tuntui lähestyvän, mutta pienen kokeilun jälkeen se rupesi taas lipumaan kauemmaksi.

Olen kyllä asunut paritalon puolikkaassa, laittanut pihaa ja hankkinut kissan. Olen myös todennut, että en sitä sittenkään halua. Itselleni liian tavanomainen arki jollakin tavalla lamaannuttaa minut. Sellainen ei ole minua varten. Kissa on kuvioissa edelleen, mutta se paritaloelämä ei tunnu kovin ajankohtaiselta, eikä edes omalta unelmaltani, e ainakaan tässä hetkessä.

Olen kyllä asunut paritalon puolikkaassa, laittanut pihaa ja hankkinut kissan. Olen myös todennut, että en sitä sittenkään halua.

Reissu-unelmat tulivat kuvioihin teininä ja ne vain vahvistuvat. Arjessa huomaan haaveilevani monien ikätovereideni kanssa entistäkin erilaisemmista asioista (tämä ei siis missään nimessä haittaa ihanaakin ihanampia ystävyyksiäni ja ihmiset saavat haaveilla aivan siitä, mistä haluavat). Useat ystäväni ja tuttavani haaveilevat isosta talosta ja hienosta autosta, minä haaveilen asuntolaivasta tai puumajasta ja Kastenwagenista (se ihana hippipaku siis). Nämä eivät taida olla niitä tyypillisimpiä kolmekymppisen unelmia, mutta onneksi kaltaisianikin löytyy.

Välillä minusta tuntuu, että fiilistelen samoja asioita kuin itseäni kymmenen vuotta nuoremmat. Toisin kuin useat ikätoverini, parikymppiset eivät vältttämättä aina ajattele sitä järkevintä ratkaisua ja tällä tavoin toimin myös minä. Ehkäpä minulle voisi diagnosoida sitten sen Peter Pan-syndrooman. No joo, ehkä kasvaminen aikuiseksi henkisellä tasolla ei ole se ongelma vaan enemmänkin ne aikuisuuden perinteiset määreet, velvollisuudet ja liika järkevyys ovat.

Omien unelmien ja fiilistelyiden ei tarvitse olla ikään sidottuja ja kyllä tällainen kolmekymppinen saa tykätä samoista asioista kuin se parikymppinenkin. Kyse on enemmän ihmistyppistä ja elämäntilanteesta. Inhoan ajatusta (johon silloin tällöin törmää), että nuorekas ihminen yrittää olla ikinuori ja taistelee vastuuta ja ikää vastaan! Ikä on myös mielentila.

Reissuissa tapaan todella monenikäisiä ihmisiä ja on hienoa kuulla eri-ikäisten, reissaavien ihmisten tarinoita. Iällä, ulkonäöllä tai historialla ei ole mitään merkitystä, jos olemme muuten samalla aaltopituudella ja yhdessäolo on hauskaa. Me kaikki fiilistelemme samoja asioita ja se riittää!

Kerran muistan istuneeni pöytäseurueessa, jossa soitettiin kitaraa, juotiin olutta, naurettiin, juteltiin ja laulettiin. Kaikki olivat kotoisin maailman eri kolkista ja kaikki olivat hiemen eri-ikäisiä. Keskustelu eteni siihen, että eräs seurueessa istuva mies kertoi erittäin rikollisesta historiastaan ja sanoi ”..mutta mitä väliä sillä on, mitä olen joskus tehnyt? Me ollaan kaikki tässä saman pöydän ääressä ja meillä on kivaa yhdessä!”. Niinpä, hänen tai kenenkään muunkaan menneisyydellä ollut mitään merkitystä. Olimme kaikki samoista asioista haaveilevia maailman tutkimusmatkailijoita ja se riitti.

Myönnän myös, että ikä asettaa omat miettimisen aiheensa. Tässä iässä ei ole aivan yhtä helppoa tehdä niitä isoja päätöksiä kuin aiemmin.

Maailmalla saatan viettää aikaa toisten reissaajien kanssa ilman, että edes ajattelen kenenkään ikää. Myönnän kyllä, että välillä olen tajunnut olevani se vanhin, vaikka olen kuvitellut olevani suurinpiirtein samanikäinen kuin kaikki muut ja välillä iskee todellisuus, että olen se ainut kolmekymppinen niiden parikymppisten ruotsalaistyttöjen joukossa. Välillä se kyllä hieman mietityttää.

Myönnän myös, että ikä asettaa omat miettimisen aiheensa. Tässä iässä ei ole aivan yhtä helppoa tehdä niitä isoja päätöksiä kuin aiemmin. Järki ja tietoisuus ovat matkassa sen verran voimakkaasti (ja hyvä niin), että väistämättäkin ne välillä pistävät miettimään liikaakin kaikkia vaihtoehtoja ja kaikkea, mitä mistäkin siirrosta saattaa seurata. Mitäs jos haluan lähteä nyt asumaan Australiaan tai Uuteen-Seelantiin? Mitäs jos haluan jättää työni ja lähteä tyhjän päälle? Entäs jos joku päivä haluankin lapsen? Olisinko palattuani liian vanha lapsentekohommiin? Hmmm, minkäs ikäinen olisin sitten, jos ja kun tulen takaisin? Voiko tässä vaiheessa luopua kaikesta jo rakentamastaan?

Pohtia voi loputtomiin ja ehkä olisi hyvä vain kuunnella sitä sisintään ja tehdä juuri niin, mikä tuntuu itselle oikealta- oli se sopivaa omanikäiselle tai ei. Niin minä ainakin yritän elää. Koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Asioita ei kannata iän takia kiiruhtaa ja kaikki tapahtuu ajallaan, silloin kun niiden aika on. Kaikki saavat elää ja unelmoida ihan mistä haluavat, minkä ikäisenä tahansa ja on ihan ok, että aivan kaikki unelmani eivät ole niitä perinteisiä 31-vuotiaan naisen (tykkään silti sanoa tytön) unelmia…ainakaan tällä hetkellä.

Leave A Reply

Navigate