Vain hymy riittää yhteiseksi kieleksi

Hiki valuu ruskettunutta otsaani pitkin, kun kymmenet syvänruskeat silmäparit seuraavat jokaista lämmön hidastamaa liikettäni. Syön sormin minulle tarjottua, tulista ruokaa ja tunnen, kuinka kuumuuden ja tulisuuden kombinaatio nostattaa vain lisää hikipisaroita sulasta onnellisuudesta hymyileville kasvoilleni.

Lombok

Jaloissani, Converse-kenkieni juurella, pyörii kukko ja etäämmällä näen ruokakipon, jonka jakavat sulassa sovussa kissa ja ystävänsä kanat. Ruskeat silmäparit tuijottavat minua taukoamatta, olen nähtävyys. Olen kummajainen, mutta olen enemmän kuin tervetullut. Olen näille lapsille ja aikuisille ensimmäinen länsimaalainen ja vaaleahipiäinen ihminen, jonka he koskaan kohtaavat. Täällä osassa saarta ei turisteja ole, eivätkä nämä ihmiset matkustele, kuten me. Heidän maailmansa on täällä ja olen iloinen, että voin tuoda kokemuksen kulttuurien kohtaamisesta heidän luokseen, avartaa heidän maailmansa ja elävöittää heidän arkeaan – tehden saman itselleni.

Ruskeat silmäparit tuijottavat minua taukoamatta, olen nähtävyys. Olen kummajainen, mutta olen enemmän kuin tervetullut.

Lombok

Paikka on pieni kylä viidakon laidalla, Indonesian Lombokilla. Yhdistyneen perheen pihamaa on kaikkien koti, jaettu reviiri. Monen eri sukupolven edustajat jakavat yhteisen ihmetyksen, kaikkien katse on kiinnittynyt uuteen kulkijaan, minuun. Olen kuin tv-tähti, minua valokuvataan. Kukankin eräs perheen tyttäristä asetteli päähäni – kuin kruunuksi konsanaan.

Lombok

Minulle näytetään pihamaan ja kodin jokainen salaisinkin kolkka. Minulle esitellään isovanhemmat, serkut ja tädit sekä sedät. Syliini tyrkätään pieni vauva, minuun luotetaan. Minua seurataan, minulle hymyillään. Vastaan hymyihin hymyllä. Mitä muuta tekisin, jos yhteistä kieltäkään ei juurikaan ole? Puhumme kansainvälistä kieltä, hymy on sen kielen tärkein elementti. Sillä pääsee jo pitkälle.

Miten ihmeessä päädyin tänne?Oliko järkevää luottaa täysin tuntemattomaan nuoreen mieheen, jonka olin edellisellä saarella kohdannut vain lyhyen hetken verran? Oliko fiksua antaa muukalaisen tulla venesatamaan minua vastaan ja hypätä hänen skootterinsa kyytiin, ilman määränpäätä? Kuinka järkevää oli antaa tuntemattoman ajaa kauemmas ja kauemmas hiekkatietä pitkin, suuntana pieni kylä viidakon laidalla? Järjestä ratkaisuni oli kaukana, tunne puhui puolestaan. Onneksi tein, onneksi uskalsin. Onneksi luotin tuntemattomaan. Onneksi päädyin tänne, tähän kauniiseen hetkeen, jossa eri lokeroiden ihmiset kohtaavat aidosti ja koruttoman kauniisti. Unohtumattomasti.

Voivatko nuo ruskeat ja hymyilevät silmäparit kuulua pahoille ihmisille? Ne kuuluvat ihmisille, jotka kutsuvat vieraan kotiinsa, avaavat kotinsa ovet ja saavat oloni kuin prinsessaksi, kunniavieraaksi? Heille, jotka tarjoavat vähästään ja jakavat olemattomastaan?

Miten ihmeessä päädyin tähän tilanteeseen, vaikka meitä opetetaan pienestä alkaen kyseenalaistamaan kaikkea? Tuntemattomiin ei luoteta, vieraiden matkaan ei lähdetä. Ihmiset mustamaalataan lähtökohtaisesti pahoiksi, mutta miksi? Kuka täällä on se paha? Voivatko nuo ruskeat ja hymyilevät silmäparit kuulua pahoille ihmisille? Ne kuuluvat ihmisille, jotka kutsuvat vieraan kotiinsa, avaavat kotinsa ovet ja saavat oloni kuin prinsessaksi, kunniavieraaksi? Heille, jotka tarjoavat vähästään ja jakavat olemattomastaan? En todellakaan usko, että noiden silmien takana piilisi pahuutta.

Nämä ihmiset eivät ole pahoja. Uskon näiden ihmisten hyvyyteen, haluan vastata heidän pyyteettömään hyvyyteensä hyvyydellä ja arvostuksella. Haluan tämän kohtaamisen olevan yhtä merkityksellinen heille kuin se on minulle. Minulle se on kahden kuukauden reissuni ikimuistoisin kohtaaminen. Kohtaaminen, joka sai vielä jatko-osankin pari vuotta ensikohtaamisen jälkeen.

Jos olisin epäillyt ihmisen pohjimmaista hyvyyttä, en olisi päätynyt tähän kohtaamiseen. Kohtaamiseen, joka painui kaikkien meidän elämänkirjojemme sivuille kullanarvoisena muistona. Kohtaamiseen, joka oli minulle ensimmäinen laatuaan ja koko yhdistyneen perheen vuoden kohokohta – näin kuulin. Kohtaamiseen, joka näytti meidän kaikkien olevan pohjimmiltaan samanlaisia, vaikka puhuisimme eri kieltä ja tulisimme erilaisista taustoista. Kohtaamiseen, mikä sai maailmannälkäni kasvamaan entisestään ja ymmärtämään taas uuden palasen itsestäni sekä ympäröivästä maailmasta.

Nuo kymmenet ruskeat silmäparit tuijottavat minua edelleen muistoissani. Ehkä vielä joskus on jatko-osan aika. Ehkä jo aivan pian? Ehkä nyt uskaltaisin jo jäädä yöksikin, tutustua pintaakin syvemmin? Olla osa perhettä, yhdistynyttä perhettä ja samalla osa avarakatseisempaa maailmaa? Kannustan samaan myös sinua, juuri sinua.

4 Comments

  1. Voi miten suloisia lapsia ja ihana tarina! Miten sää päädytkin aina näihin tilainteisiin? Itse en uskaltaisi.

  2. Aivan ihana kokemus! Olen päätynyt hieman samanlaiseen tilanteeseen Vietnamissa ja Thaimaassa, paikallisiin koteihin syömään ja juomaan (tosin mieheni kanssa). Thaimaassa yhteinen kieli oli kovasti haussa. Ei haitannut. Ihan parasta elämässä.

    Tulet muistamaan kohtaamisen aina <3

Leave A Reply

Navigate